Mummolan reissu tuli tehtyä, vaikka jossain vaiheessa minua ei olisikaan enää huvittanut lähteä. Sain luopumisen surutyön tehtyä jo jonkin aikaa sitten. Tuntui ihan turhalta enää lähteä katsomaan paikkaa, jota lakkaa pian olemasta. Heti ensimmäiseksi koin tunteen, että jumala on olemassa. Enoni juoppo kaveri ei ollutkaan kotona! Minun ei tarvinnut varoa sitä vastenmielistä ukkoa, joka käyttää vain mun enoa hyväksi ja loisii hänen nurkissaan. Kai hän jotain vuokraa maksaa, mutta epäilen, ettei kovin varma maksaja ole. Eihän se toisaalta mulle kuulu, mutta silti huolestuttaa ja surettaa enon puolesta. Hän alkaa käydä vanhaksi eikä hänellä ole oikein ketään. mua ja mun serkkua lukuunottamatta. Vihaksi pistää, että hän on nyt muuttamassa kauas itäsuomeen hoitamaan jotain kirkon tuttujen sukulaismiestä. Ei todellakaan ole ollut mun enon ajatus se! Nämä tuttavat, mitälie mukamas hartaita kristittyjä eivät ole muuta kuin haaskalintuja ja ahneita. Ahneuttaan he tulivat eilenkin sinne mummolan pihalle katsomaan mitä he saisivat ilmaiseksi irti enostani. Pelkkiä hyväksikäyttäjiä. Suututtaa ihan oikeasti.

Mun serkku ja hänen miehensä kertoivat olleensa kovasti huolissaan minusta. Minä en vain ymmärrä, että miksi minusta on pitänyt selän takana puhua. Olisivat  he voineet mulle soittaa ja ksysyä suoraan! Miksi se on niin vaikeaa? Miksi kaikki yhteydenpito pitää olla minun varassani? Tänään tajusin, että se kirpaisee suoraan kipeinpään masennukseni ytimeen. Olen silloin edelleen se näkymätön lapsi, jolle kukaan ei sano mitään. Vaikka minä kuinka olen opetellut avautumaan ja näyttämään, ettei minussa ole mitään salaperäistä tai pelottavaa, niin mikään ei ole muuttunut. Minun pitää olla aloitteentekijä. En vain jaksaisi aina.

Eilen sovittiin Eskon kanssa, että hän tulee käymään. Odottelin aamun. Tein pihatöitä ja kuvittelin hänen kohta tulevan. Tulin sisälle ja tajusin, etten enää suostu odottamaan. Tämä on taas sitä samaa vanhaa, johon kyllästyin. Minulle ei kerrota mitään. Minun pitää odottaa, että kaikki muut asiat hoidetaan ensin. Kaikki on minua tärkeämpää eikä minulle voi edes näistä suunnitelmista kertoa etukäteen, jotta voisin suunnitella omaa päivääni. Minä olen yhteenpaluumme jälkeen soitellut iltaisin Eskolle ja hän ei ole kertaakaan ottanut minuun yhteyttä. Olen ollut ymmälläni ja kasvattanut jälleen näkymättömyyden tunteita sisimmässäni. Miksi minun pitää aina kysyä ja varmistaa? Eikö minua voi sen vertaa ajatella? Laitoinkin Eskolle viestin, ettei tulisi. Hän on varmaan mennyt äitiään katsomaan, kun on kerran äitienpäivä. Kun ei siitä ole voinut minulle ilmoittaa, niin en varmaan ole sen arvoinen, että minua tarttisi pitää ajan tasalla. Minullahan ei ole muuta kuin aikaa odottaa. Väärin! Minä en jaksa olla ajatustenlukija. Minä en suostu olemaan taka-alalla. Mitättömänä, toissijaisena kaikelle muulle. Minä en ansaitse sitä!!!!!

Huomenna on syntymäpäiväni ja kännykkäni tulee olemaan kiinni. On jo nyt. Poistan myös facebookista syntymäpäiväni, jotta tuntemattomat minusta piittamattomat ihmiset eivät laita tekopyhiä onnentoivotuksia. En huoli epäaitoutta. Huomenna on minun päiväni. Yksin minun. Minä haistatan omana päivänäni kylmälle, tunteettomalle maailmalle pitkät.