Tasan 18 vuotta sitten heräsin ja kissani oli parin päivän sairastelun jälkeen kuollut. Minäkin kuolin sisäisesti silloin. Siksi kai tuo muisto on kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen tuskainen eikä se ole helpottunut yhtään.

Taas kerran tämäkin muisto kertoo minulle, että olisi pitänyt vain luottaa itseeni eikä vanhempiini. Äiti ei vienyt kissaa eläinlääkäriin. Hän soitti kyllä ja kertoi kissan pinnistelevän hiekkalaatikolla. Sai ohjeeksi antaa kissalle parafiiniöljyä. Annoinhan minä sitä tunnollisesti, mutta kun Michaelilla ei ollut ummetusta vaan virtsatietukos. Idiootti eläinlääkäri! Idiootti äiti, kun ei tajunnut ettei kissan olo helpottunut yhtään vaikka se kakki. Minun olisi pitänyt toimia ja raahata kissa lääkäriin. No, minusta tuli sittemmin eläinlääkäri, eikä yksikään lemmikkini enää joudu kärsimään niin kuin Michael!!! Sen minä olen velkaa. Ikuisesti. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi. En myöskään anna ikinä vanhemmilleni anteeksi. Enkä sille eläinlääkärille, joka ei ollut puhelimessa tarkkana. Michaelin kuolema oli aivan turha. Puhumattakaan siitä tuskasta, jota se joutui kärsimään. Anteeksi!!!! 

Elämäni voisi olla helpompaa, jos antaisin anteeksi. En silti saa unohtaa. Parempi kun soimaan itseäni, enkä koskaan unohda, miten käy jos vain odottaa ihmeitä. Rukoukseni ei pelastanut Michaelia. Pitää vain toimia. Siksi minä seuraan Miinankin vointia joka ikinen päivä. Olen luvannut ja vannonut, että kun sillä silmät himmenevät niin se saa nukahtaa pois tästä maailmasta vailla kipuja. Sen eteen kannattaa pitää muistoa yllä.

Lepää rauhassa kaunis Michael! Veit sydämestäni mennessäsi ison palan... Valtavan...