Miksi en parane? Ei minun elämässä ole mitään isoja ongelmia. Kaikki on hyvin. En kaipaa mitään. En itke minkään perään. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen.

Olen kyllä yksinäinen, mutta en kärsi siitä. En edes viihdy ihmisten parissa. Hermostun. Viihdyn yksin. Olen tottunut siihen olotilaan pienestä pitäen. Ei minulla ole kaipuuta muuhun. Olen yrittänyt olla parisuhteessakin, mutta ei se ollut minua varten. Toiset osapuolet eivät ehkä kyenneet antamaan samaa takaisin, mitä annoin, mutta ehkä en sittenkään antanut mitään. Miten voisin osata rakastaa, kun kukaan ei ole minuakaan rakastanut? Siis puhun ihmisistä. En minä kelvannut vanhemmilleni, joten miksi kelpaisin kellekään muulle? Toisaalta, jos minäkin olen oppinut olemaan välittämättä vanhemmistani ja samalla myös kaikista muistakin ihmisistä.... Sama lopputulos kuitenkin: viihdyn yksin. Miksi en voi pärjätä yksin? Minun on pakko pärjätä yksin. Ei ole ketään, joka minua tukisi.

Sellaisen "ongelman" olen tosin todennut, että olen liian tosikko. En usko yliluonnollisiin asioihin. En saa edes henkistä tukea miltään jumalalta tai enkeleiltä tai vastaavilta. Uskon vain tähän maailmaan ja itseeni. Lapsena halusin uskoa, että Michael ja muut kuolleet ovat taivaassa enkeleinä minua varjelemassa. En vain kyennnyt siihen oikeasti, vaikka kuinka halusin uskoa.

Ehkä olen edelleen liian jäykkä. En ole edes unissani vapaa. Olen estojeni vanki jopa unissani. Käyttäydyn unissani aivan kuten käyttäytyisin oikeassakin maailmassa. En näe seksiunia. Olen joustamaton tosikko. Miksi se tekee minusta sairaan? Minä haluaisin vain jaksaa tehdä töitä. En voi uskoa, etten paranisi koskaan. En voi. Juuri siksi stressaan ja murehdin. Tuskin se on kuitenkaan este tervehtymiselle. Kai se on tämä yksinäisyys ja se, etten voi yksin tehdä mitään joustamattomuudelleni. Terapiassa olisi pitänyt harjoitella, mutta terapeutit eivät ole välittäneet taistella kanssani. Eikä minulla ollut rahaakaan.