Ihan kiva on saada lohtua kannustavista mietelauseista, mutta hyvä mieli EI ole se, mitä minun pitää nyt kokea. Minun kuuluu kaivautua tuskan ja kivun alkulähteille.

Äitisuhteeseen. Sinne on vaikea päästä. Olen luopunut jo vuosia/vuosikymmeniä sitten toiveesta saada rakkautta omalta äidiltäni. Olen siirtänyt sen toiveen muualle. Miinaan ja miehiin. Parisuhteeni eivät tule koskaan onnistumaan ellen saa tuota asiaa selvitettyä. Tosin parisuhteeni tähän asti olivat sellaisten miesten kanssa, joilla oli täsmälleen sama ongelma, joten eivät ne olisi onnistuneet vaikka itse olisin ollut kuinka terve.

Seitsemän vuotta olen ollut masentunut. Mitä olen oppinut tänä aikana? Sen, että voin olla naisellinen ihan tällaisena kuin olen. Sen opin viime keväänä naistenkartanon verkkokurssilla. Sisälläni on paljon virheellisiä uskomuksia, joita olen käsitellyt terapiassa enkä silti ole kyennyt niistä luopumaan. Terapiat ovat todella pahasti epäonnistuneet kohdallani vaikka olen kaikkeni yrittänyt.

Minun on lähes mahdotonta saada mitään tunteita enää esiin, kun ajattelen äitiäni. En välitä siitä naisesta enää ollenkaan. Tiedän, etten saa enää rakkautta häneltä. Silti ne toiveet lienevät sisälläni. Millähän ikävällä tapahtumalla saisin ne kaivettua esiin? Järkeily nousee tielle koko ajan.

Olen aloittanut ajatusten keräämisen vihkoon. Jospa ne auttaisivat minua muistamaan paremmin, millaista oli olla pieni yksinäinen tyttö, jota kukaan ei rakastanut. Ehkä tavoitan sen, mistä sain pilkahduksen vuosi sitten. Tai se oli kyllä räjähdys paremminkin. Minun pitää vain olla onneton ja tuskainen.