Serkkuni soitti eilen illalla ja kertoi isänsä kuolleen. Arvasihan sen heti, kun näin kuka soittaa. Purskahdin silti itkemään tiedon kuultuani. Kuolema saa minut takuuvarmasti itkemään. En kyllä ymmärrä miksi. Ei minulla ollut mitään yhteyttä enooni. Ei hänkään minua kutsunut häihinsä. Ventovieras ihminen oikeastaan. Montaa sanaa ei olla vaihdettu. Liekö sanaakaan.

Serkku suunnittelee nyt kovasti hautajaisia ja ilmoitti jo suunnitellun siunausajan ja kysyi, sopiiko se minulle. En minä mene sinne. Sanoin koirien hoidon olevan vaikeaa, mutta se on vain tekosyy. Ei minulla ole mitään syytä järjestää itseäni monen sadan kilometrin päähän muistelemaan ihmistä, jota en tuntenut. Olen mielestäni jo tehnyt riittävästi, kun en koskaan soittanut enolleni ja ihmetellyt, miksi en saanut kutsua häihin. Miksi en kelvannut mukaan. Annoin hänen kuolla rauhassa ilman huonoa omaatuntoa minun kohtelemisesta. Se riittää minusta!

Veljeni ei todennäköisesti tule saamaan edes kutsua, mikä suututtaa minua. Yritin sanoa serkulleni, että veljelleni pitäisi myös kertoa, mutta hän vaihtoi heti puheenaihetta. Ei, veljeni ei kelpaa mukaan, koska hän oli kerran töykeä serkulleni. Isänsä käytöksen minua kohtaan serkkuni toki ymmärsi ja totesi isänsä vain olevan sellainen kuin on. Veljeni ei saa samaa ymmärrystä. Masentunut hänkin on ja pahasti. Sen pitäisi sokeakin tajuta. Ymmärrystä ei saa ihminen, joka on täysin syrjäytynyt. Ehkä pitäisi sanoa syrjäytetty. Ei veljelläni ollut koskaan mahdollisuutta olla osa mitään sukua, joka ei toivota ketään tervetulleeksi. Minä olen päässyt nyt serkun suosioon ihan vain matelemalla. Ellen olisi alkanut pitää yhteyttä, ei minulle nytkään kukaan mitään kertoisi.

Kauheaa, kuinka nyt tajusin että olemme veljeni kanssa täysin yksin. Hylkiöitä. Ei me kelvata isän espanjalaiseen sukuun, koska olemme ulkomaalaisen naisen lapsia. Ei me kelvata myöskään suomalaiseen sukuumme, koska olimme hiljaisia masentuneita lapsia. Outoja. Sellaisena meitä pidetään. Serkkuni kertoi tämän kerran minulle suoraan. Ei me kuuluta mihinkään. Surullisinta on se, etten saa veljeeni yhteyttä muuta kuin kirjeellä. Emme voi edes liittoutua. Olen minä yrittänyt, mutta ei se auttanut. Puhelinnumeronsa veljeni sulki ilmoittamatta minulle mitään. Sähköpostiin hän ei vastaa. Ilmeisesti hän ei enää käytä sitä.

En halua olla tekemisissä sellaisen suvun kanssa, joka hylkää veljeni. Hän ei sitä ansaitse. Hän on minun ainoa veljeni. Minun ensimmäinen ja tärkein tehtäväni tässä maailmassa on suojella pikkuveljeäni!!! Siitä tehtävästä en suostu luopumaan. En voi. Hän on ainoa, joka tietää millaista on kasvaa tyhjiössä. Siinä tyhjiössä, jossa me kasvoimme. Minä olen räpistellyt irti siitä, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että en ole onnistunut kuin osittain. Sukulaisteni kanssa en tule saamaan läheisempää suhdetta näköjään, sillä en voi muuttaa sukulaisiani. En myöskään suostu teeskentelemään kenenkään mieliksi.

En minä itke siksi, että surisin enoni kuolemaa. Minä itken, koska minä olen yksin.