Eilen oli pitkästä aikaa terapeutilla käynti. Edellisen käynnin jouduin perumaan, koska etsin Peppiä. Terapeutti halusi tietysti kuulla tarkemmin, miten se päivä meni ja miten löysin Pepin. Kertoessani aloin yhdistää sitä tapahtumaa Michaelin kuolemaan. Olisin soimannut itseäni varmasti yhtä pahasti, jos Peppi olisi minun vastuulla ollessani joutunut kuolemaan hitaasti kitumalla! Onneksi pystyin estämään sen eikä historian tarvinnut toistaa itseään.

Kotona aloin käsitää jotain syvällisempää. Vastahan olin itsenäisyyspäivänä muistellut Michaelia ja tullut siihen tulokseen, että minun täytyy jatkossa TOIMIA. Niin minä nyt tein ja se kannatti. MINUSTA TULI SUBJEKTI. Michaelin kuollessa olin OBJEKTI. Olin elämässä harhaileva objekti, jonka elämä oli toisten varassa. Toimimalla minä muutin tämän asetelman. Vanhempieni epäluotettavuus ei ollut lapsuudessani oleellista sittenkään. Oleellista oli se, että minä en elänyt omaa elämääni.

Sellainen ajatus kävi mielessä, että Pepin katoaminen oli ikään kuin järjestetty juttu! Sain tilaisuuden ottaa ohjat hätätilanteessa käsiin ja toimia. Olinhan vasta niin päättänyt tehdä. Tämä oli varmaan sellainen "maaginen ajatus", joista minua syytettiin eräässä sairaalassa, kun sanoin Miinaa äidikseni. Sanon niin edelleen!!! Silti se ei tee minusta skitsofreenikkoa. En voi mitenkään olla antamatta Miinalle niin tärkeää roolia elämässäni. Nytkin se makaa sylissäni kehräämässä. Se on koko päivän yrittänyt minua olemaan paikallani, jotta se saa asettua syliini. Ei kukaan muu tässä maailmassa ole minua niin paljon rakastanut kuin Miina!!! Tunne on molemminpuolinen.

Ai niin, terapeutti kysyi minulta, että miten jatkamme terapiaa vuodenvaihteen jälkeen. Minä säikähdin, että nyt hän yrittää saada minut lopettamaan! Nytkö minun pitäisi olla terve ja kykenevä olemaan omillani? Kaukana siitä! Nukkuminen on edelleen ihan surkeaa. Päivät menee saamattomina. Vaikka päässäni tapahtuu paljon, niin ulkoisesti ei oireet helpotu. Se on ollut valtava pettymys. Odotan koko ajan, että milloin kaikki tämä työ alkaa kantaa oikeasti hedelmää. Milloin minä piristyn? Miksi minä edelleen tunnen olevani sumussa ja tokkurassa?