Ei huvittaisi yhtään kirjoittaa. Ehkä juuri siksi minun niin kannattaa pakottaa itseni tekemään. Olin tänään terapeutilla. Olin aivan lapsuusajan tunnelmissa. Siitä asti kun sain sen "yhteyden" lapsuusaikojen pahoinvointiini,olen tainnut siellä ollakin ja nukkunut sen vuoksi todella huonosti. Voi kuinka minun tekee mieleni ajatella, että tässä olisi viimeinen käsiteltävä asia ja sitten voisin piristyä ja olla terve! En kuitenkaan uskalla. Olen viiden vuoden ajan pettynyt jo niin monta kertaa. Parantuminen on aina venynyt ja venynyt jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. En halua enää lähteä ajattelemaan mitään aikatauluja tervehtymiselle. Petaan sillä vain uutta pettymystä ja itseni huonoksi tuntemista. Epäonnistumista.

Kerroin terapeutille tänään yhden lapsuusaikojeni kirkkaimmista muistoistani. Itse asiassa se kuvaa koko elämääni niin erinomaisesti, että kerron sen vielä tässäkin. Olin seitsemän tai kahdeksan vuotta. Halusin oppia ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Muistan äitini joskus myöhemmin tokaisseen, että osasin jo ajaa mutta olin epävarma. Isäni lähti minua auttamaan. Hän otti tarakasta kiinni ja minä vielä kysyin, että eihän hän vain päästä irti. Hän lupasi pitää kiinni. Lähdin polkemaan luottavaisena tosi reippaasti. Ajoin ilokseni tien päähän tuntematta kertaakaan, että tasapaino pettäisi. Pysähdyin ja käännyin hehkuttamaan isälle, että meni hyvin. ISÄ EI OLLUT SIINÄ! SE VALEHTELEVA PASKIAINEN JÄI SINNE TIEN PÄÄHÄN, MISTÄ LÄHDIN LIIKKEELLE! Olin ajanut koko matkan yksin. Kuvittelin, että minulla on tuki mukana, mutta sitä ei ollutkaan. Olin niin pettynyt kuin lapsi vain voi olla. Onnistumisesta meni maku kokonaan. Käännyin harmissani ja poljin saman matkan takaisin. Ihmettelin isälleni, että hän ei pitänytkään lupaustaan. Hän vähätteli asiaa ja taisi sanoa jotain sen suuntaista, että osasinhan minä ihan hyvin ajaa ilman tukea. Siitä vain ei ollut kyse.

Pieni Tiina olisi tarvinnut TUKEA. Olisi ollut myös mukavaa jakaa onnistumisen ilo ensimmäisen pyrähdyksen jälkeen. Jäin yksin sen asian kanssa. Sitähän minun elämäni on ollut jo ennen tätäkin kokemusta. Yksin olemista. Vailla tukea ja opastusta olen saanut selvitä. Olen minä toki niin kyvykäs, että olen osannut kaikenlaista. Tunteiden kanssa olen vielä alkumetreillä. Ihmisen ei kuulu selvitä elämästä yksin. Siitä ei seuraa muuta kuin katkeruutta. Sitä minä itse asiassa olen: katkera!! Yksinäinen, katkera noita-akka.

Ilmankos minun suhteeni eivät ole onnistuneet. Minulla on varmaan, kiitos isäni, sellainen ennakkokäsitys miehistä, että he ovat kaikki epäluotettavia paskiaisia.

Voi että, tuo pyöräilymuisto on niin elävä mielessäni, että se olisi voinut tapahtua eilen!! Niin monenlaisia tuntemuksia minun päässäni pyöri sillä hetkellä, kun tajusin olevani yksin pyörän kanssa, ettei minulla ole niille nimeä. Pettymystä, iloa, raivoa, surua, loukkantumista, yksinäisyyttä.... Aika paljon sen ikäiselle.... Hämmennystä, epäuskoa, avuttomuuttakin, paheksuntaa? Katsoin nämä viimeiset tunnekartasta, kun omat sanani loppuivat. Päällimäisenä oli kuitenkin varmasti pettymys. Luottamukseni petettiin.