Masennus ON sairaus ja se vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Tämä on asia, joka pääsee unohtumaan. Ehkä en ole sitä vielä täysin sisäistänyt ollenkaan. Fyysinen vamma oikeuttaa olemaan kotona sairaana, tosin se vaikeuttaa myös kotonaoloa. Kyllä mielenterveysongelmakin vaikeuttaa kotonaoloa. Ei tarvitse kuin katsoa ympärlleni sen todetakseni, mutta en oikein enää huomaa sotkuja. Viime aikoina minulla on ollut suunnattomia vaikeuksia tehdä itselleni ruokaa. Koirien hoitoa en ole vielä alkanut laiminlyömään, mutta sekin tuntuu vastenmieliseltä ja vaikealta.

Olen levoton ja siksi haluaisin päästä tekemään jotain. Tosiasia vain on se, että jaksamiseni on ihan olematon. Varsinkin uusia asioita minun taitaa olla mahdotona ruveta opettelemaan juuri nyt. Olisihan tuota tekemistä kotonakin. En vain oikeasti sittenkään taida haluta tehdä mitään. En jaksa olla se, joka osaa. Harmi vain, ettei minulla ole mahdollisuutta olla tyhmä ja taitamaton. En minä oikeasti siedä avuttomuutta itsessäni vaikka toisaalta juuri sitä haluankin olla! Melkoinen umpikuja.

Tämän vuoden tärkein saavutus on se, että väsymykseni on vähentynyt. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin. Itse asiassa ei minua enimmäkseen väsytyä juuri ollenkaan. Olen vain lamaantunut. Olo on parempi, mutta mitään ei tapahdu. Jos vain jaksaisin ottaa pieniä askeleita,enkä yrittäisi harppoa. Se ei onnistu kuitenkaan.

Harmittaa vain jo, että suljin taas yhden oven itseltäni. Sinänsä en ole ikinä halunnut tarkkarin hommia tehdä, enkä usko muuttavani mieltäni siitä asiasta. Tuntuu vain siltä, että suljen mahdollisuuksia itseltäni jatkuvasti. Peräännyn nurkkaan. Pääsenkö sieltä koskaan pois?