Sunnuntaista asti minulla on pää särkenyt. Tiistai-iltana jo helpotti mutta keskiviikkoaamuna heräsin taas kipeänä. Olen nukkunut samalla tosi huonosti enkä enää ole saanut päivällä nukuttua. Lopputulos on vähän niin kuin humalassa olisin. Kävellessä en ole ihan varma, että kuljenko suoraan. Pää on ihan höttöinen. Yritin eilen kuntosalilla saada kipua hallintaan, mutta kivut vain pahenivat joka liikkeessä. Hallitsen ehkä elämääni, mutta en kipuani. Huokaus!

Terapeuttini kävi eilen kylässä. Koirat olivat sentään niin läkähtyneitä, etteivät ihan pahinta mahdollista hössötystä aloittaneet. Terapeutti säikkyi jo Roopen kokoa. Hyppiminen ja syliin änkeäminen ei ollut kovin toivottavaa siis. Juteltiin ihan niin kuin normaalikäynnilläkin. Lopulta päädyimme siihen, että masennukseni ei kosketa kokonaan minua. Olen vielä innostunut opiskelemisesta ja uuden oppimisesta. Olen jaksanut toteuttaa unelmiani. Surullista kyllä, en ole saanut uusia unelmia tai haaveita tilalle. Mitä minä teen tässä maailmassa, jos minulla ei ole tavoitteita? Jotain pitäisi varmaankin kehittää.

Yksi uusi haave on itseasiassa tullut Roopen myötä. Haluaisin joskus osallistua valjakkoikisoihin tai edes kuormanvetokisoihin. Valjakkokisoihin voin lähitulevaisuudessa osallistua koetoimitsijana, kunhan kakkososio koulutuksesta järjestetään jossain joskus. Ykkösosion kävin helmikuussa. Kuomanvetokisoihin voin mennä kilpailemaan Roopen kanssa, kunhan Roope suostuisi yhteistyöhön. Se tarvitsee vielä ikää ja koulutusta. Saas nähdä, onko siitä siihen.

Yksi ikivanha haave on vielä toteuttamatta. Muistin sen vasta tänä aamuna kuunnellessani radiota. En ole vielä käynyt Afrikassa safarilla ja kiivennyt Kilimanjaron rinteillä. Sen voisi joskus tehdä.

Tavoitteena tällä hetkellä minulla tietysti on parantuminen ja työelämään palaaminen. Ehkä minun täytyy siihen tyytyä. Olen vain niin turhautunut ja tuskastunut, kun tämä kestää niin kauan.