Roopen toi naapuri kotiin. Oli poika melko nöyrä, mutta tarhaan ei olisi millään halunnut mennä. Olisi tietysti halunnut nukkumaan minun puhtaisiin lakanoihin! Päätin itse nöyrtyä ja lähteä etsimään Peppiä. Ei tarvinnut kauas mennä, kun näin sen pellon laidalla istumassa. Kyllä tuli lujaa auton luo! Pistin senkin tarhaan ja kävin naapurille kertomassa, että ovat molemmat tallessa. Koirat, kun olivat sen kolme tuntia viettäneet naapurin metsässä ja pellolla. Parempi tietysti, että olivat siellä eivätkä menneet tielle juoksemaan! Ei tässä ole lähellä mitään vilkasta liikennettä, mutta yksi auto riittää ajamaan kaksi koiraa kuoliaaksi.

Koirat laitoin tarhaan, koska minulla oli vähän kiire terapiaan. No, ehdin hyvin. Juteltiin tällä kertaa minun suvustani. Terapeutin mielestä sota-aika on omalla tavallaan vaikuttanut äidin elämään. Suoraan sanoen en jaksaisi ymmärtää ja sääliä äitiäni. Minä olen yhtä lailla uhri. Isompikin uhri, koska olen joutunut näin huonoon kuntoon. Tarvitseeko uhrin ymmärtää ja antaa anteeksi vääryden tekijälle? Joissakin tapauksissa se on varmasti mahdollista. Monessa tapauksessa se on välttämätöntä jossain määrin, jotta uhri voi jatkaa omaa elämäänsä.

 Onko mahdollista raiskaajalle antaa anteeksi? Minä en ainakaan suostu antamaan anteeksi omalle raiskaajalle. Eikä minulta ole edes pyydetty anteeksi. Kukaan ei ole katunut sitä, että on kohdellut minua huonosti. Äitini odottaa, että minä lähestyisin häntä ja olisin taas kiltti, kuuliainen tytär. Ei sitä ihmistä ole enää olemassa. Minua ei enää käytetä minään statussymbolina. Minä olen tehnyt omin voimin sen, mitä olen saavuttanut.  Kukaan ei ole ollut edes kannustamassa minua. Turha kenenkään on minulta yrittää viedä saavutuksiani. Ne ovat minun, enkä luovuta niitä enää kellekään. En edes lainaksi.