Istuin eilen lähinnä koneella ja menin jostain syystä iltapäivällä uudelleen sähköpostiin. Siellä oli Eviralta työtarjous ja yhteydenottopyyntö, kun eivät olleet saaneet muhun puhelimella yhteyttä. Eipä tietenkään! Edellisestä työtarjouksesta on lähes pari vuotta. Silloin oli kysessä peruspalvelujohtaja tai vastaava, joka tinkasi mua tulemaan neljäksi viikoksi vaikka kerroin jaksavani tehdä kaksi viikkoa. Sen 2 jaksoin, romahdin ja sain sitten vielä haukut niskaani! Enpä siis ole työtarjouksia kaivannut vaikka toisaalta olenkin! On tuntunut melko hyödyttömältä, kun kukaan ei ole kaivannut mihinkään. Yleensä ne työpyynnöt on tyyliin: töitä hirveästi, päivystä niin paljon kuin haluat ja rahaa tulee. Mitä sillä rahalla, jos ei ehdi syödä tai nukkua ja järki lähtee? 

Nyt pyytäjä oli kollega, joka tuntee kunnaneläinlääkäreiden työolot. Tarjosi kahta päivää viikossa teurastamolla kahdeksasta neljään työtä. Voin kokeilla aluksi vuoden loppuun ja katsoa sitten, haluanko enää jatkaa. On työtovereita ja kollegoita, joille voi oikeasti soittaa, jos ei jostain ole varma. Huonoin puoli siinä työssä on matka: lähes 100 km. Oleellista on kuitenkin se, että olen oikeasti innostunut asiasta! Voi, miksi mä loukkasin käteni juuri nyt? Minä haluan yrittää! Olen kyllästynyt kotona olemiseen. Todella kyllästynyt. Haluan olla hyödyksi. Koiratkin tarvitsevat töitä voidakseen hyvin. Lisäraha olisi myös hyvin tervetullut. Inhoan kädestä suuhun elämistä, vaikka tiedänkin sen olevan suurimmalle osalle ihmisistä ihan normaalia. Haluan kulkea koulutuksissa. Olen tehnyt jo kaikenlaisia suunnitelmia. Jos jaksan vain vuoden loppuun asti, niin sekin on hyvä saavutus. Jos jaksan pidempään, niin se on todella hyvä pohja yrittäjäksi alkamiselle. Olisi toimeentulo osittain turvattu tällä työllä! Voi, mitä näkymiä tämä tarjoaakaan!!!!!

Olin niin täpinöissäni eilen, että  päätin soittaa yhdelle kurssikaverille, joka on myös kärsinyt masennuksesta ja siis paras mahdollinen vertaistuki mulle! En ole oikein häntä halunnut häiritä pitkiin aikoihin, kun hän on perustanut perheen ja toinen lapsi syntyi vasta vähän aikaa sitten. Kaverini oli kuitenkin innoissaan soitostani ja kaipasi jo muutakin kuin vauvan syöttämistä. Itse hän myös otti masennuksen esiin ja kertoi olevansa nyt käytännöllisesti terveen kirjoissa. Se oli hyvin iloinen uutinen. Tuntui siltä, että jos hänkin paranee, niin tokihan minäkin!

Muutenkin olen tehnyt vasta uuden oivalluksen: sitä todella saa, mitä tilaa. Jos haukkuu itseään lihavaksi, pysyy sellaisena (tai lihoaa pian laihtumisen jälkeen). Jos kokee itsetuntonsa huonoksi, niin se myös on sitä. Jos pitää ihmisiä ilkeinä, niin vain sellaisia näkee. Jos näkee itsensä sairaana, niin on juuri sitä. Terapeuttini yritti aluksi väittää, etten ole sairas vaan eksynyt. Se oli huonosti sanottu. Enhän voi olla sairaslomalla, jos en ole sairas. Minulle maksetaan kuntoutustukea. Olen siis kuntoutuja! Siinä on huima ero, onko sairas vai kuntoutuja!

Nyt odotan vain, että käteni paranee tiistaihin mennessä. Silloin minun pitää ilmoittaa vastaukseni työtarjoukseen. Maanantaina menen kyllä lääkäriin, jos ei käsi ole parempi, mutta tuskin lääkäri sille mitään voi. On tämä oleminen vain turhan hankalaa. Saan koirat kävelytettyä yhdellä kädellä, vaikka välilllä joudun niille karjahtelemaan. Kun ne kiskaisevat hihnasta, niin tuntuu se hartiassa. Paitaa en edes yritä vaihtaa, kun en kykene nostamaan kättä. Aion kuntoutua kaikista vaivoistani. Minun ei ole pakko, vaan minä haluan.