Olin lauantaina koirien kanssa katsomassa vetokoirakisoja. Koirilla oli tylsää, kun ne eivät saaneet tehdä mitään, mutta minä katsoin ja opin. En välittänyt palelevista varpaista, en janosta. Olin innoissani ja elossa! Olin täysin terve yhden päivän! Minun oli tarkoitus olla siellä vain pari tuntia, mutta lopulta olin pimeään ja palkintojen jakoon asti. Minun seurassani haluttiin olla! Olin sydämellisesti tervetullut. Tunsin sen sanomatta. Olin osa porukkaa ja täysin hyväksytty. Mitäpä siihen enää lisäämään? Sitähän ihminen juuri tarvitsee. Oman paikkansa. Sillä oli aivan fantastinen vaikutus minuun.

Eilen tein hiihtolenkin Roopen kanssa. Vähän yksityisopetusta suuntakäskyjen noudattamisesta ja etenemisestä ilman pysähdyksiä. Hitaasti mentiin ja sain kyllä tosissani hiihtää. Tunnin lenkki tehtiin ja Roope oli nöyrää poikaa. Melkoinen urakka, kun en ole hiihtänyt tälle talvelle kertaakaan! Hyvin silti jaksoin!

Tänään tehtiin sama lenkki molempien koirien ja reen kanssa. Aikaa meni vain puoli tuntia ja ilman turhia pysähdyksiä! Vähänkös olen iloinen ja tyytyväinen koiriini! Kyllä ne oppii, kunhan vain annan niille opetustilanteita tarpeeksi! Ne eivät todellakaan vetäisi rekeä, elleivät nauttisi liikunnasta.