Eilen illalla harmittelin kesäaikaan siirtymistä kuten joka vuosi. Sitten yhtäkkiä tajusin, että päivä on lyhyempi tunnin. Pääsen aiemmin takaisin nukkumaan! Sehän onkin hyvä asia. Tänään tuon oivalluksen merkitys laajeni. Mun liikaunisuuden tarkoitus on ilmeisesti juuri hereilläolon vähentäminen. Vaikka en tunne oloani joka hetki huonoksi, niin en tunne oloani myöskään tyytyväiseksi, jos ihan rehellisesti tunnustelen oloani. Ei minulla ole mitään erityistä halua olla hereillä. Tai elossa. Siispä nukun ja paljon. Itse asiassa ihmettelen  vain, miten tämän tajuamiseen on voinut näin kauan mennä. Lähes itsestäänselvä asia.

Eilen näin ihastukseni taas ja tunteeni laimenivat hurjasti. Jotenkin vain pelko yhtäkkiä katosi. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Hän ei suoraan puhutellut minua. Minua ei kauheasti vain enää kiinnostanut. Pari kertaa katsoin häntä salaa ihan vain uteliaisuudesta, mutta pysyin ihan tyynenä. Kerran meidän katseet kyllä kohtasivat, mutta ei sekään minua hämmentänyt. Olin varsin tyytyväinen. Luulisin, että olen lopultanut tajunnut  tunnetasolla sen, että ei se mies ole minun arvoiseni. Senhän minä jo järjellä olen tiennyt. Ihan turha minun on tuhlata energiaa tähän ihmiseen. Haluan enemmän.