Saankohan minä ikinä ihmissuhteen, jossa ei tarvitsisi anella ja kerjätä rakkautta? Sitähän suunnilleen kaikki lapset joutuvat tekemään vanhempiensa kanssa jossain määrin. Minä lakkasin jossain mielessä yrittämästä, kun totesin sen turhaksi, mutta muissa ihmissuhteissa minä sitten olen taas langennut kerjäämään. Sellainen suhde ei tyydytä eikä siinä voi olla onnellinen! Ehkä minua ei voi rakastaa ennen kun minä lakkaan kerjäämästä. Se on epätoivoista ja luotaan työntävää. Jos minusta ei välitetä tarpeeksi, niin minun ei varmaankaan kannata tuhlata aikaa sellaiseen ihmisuhteeseen. Siinä mielessä olen arvostanut itseäni. En ole jäänyt kerjäämään. Mielestäni en ala kerjäämään ennen kuin huomaan olevani vailla rakkautta.... En voi kuitenkaan olla ihan varma. Siitä olen kuitenkin varma, että ihmisuhteen pilaa yleensä kaksi ihmistä! Harvoin on kyseessä vain toisen ihmisen ongelmat. Narsistinen ihminen tarvitsee uhriksi heittäytyvän ihmisen, joka ei välitä vaaran merkeistä. Sellasia kai he yleensä löytävätkin. Uhreja.

En hae varakasta miestä, en komeaa tai hyvin koulutettua. En hurmaavaa, en taitavaa. Sellaista etsin, joka ei lähde pois, kun suutun. Sellaista, joka ei käännä selkää minulle, kun loukkaannun. Se osoittaa minusta sen, että minä kelpaan. Muuta ei tarvita. Silti se on ihan liikaa vaadittu. Suomalainen yhteiskunta opettaa, ettei saa suuttua. Vihaisia ihmisiä pelätään. Viha ei ole hyväksyttävä tunne. Ei niin saisi olla. Kaikki tunteet ovat luonnollisia. Ei niissä ole mitään pahaa. Toinen asia, mitä toivoisin olisi se, että minut otettaisiin syliin, kun itken. Inhoan, kun minua käsketään lopettaa itkeminen. Ei kellään voi olla oikeutta määrätä, miten olen surullinen.

Itkeminen on oikeastaan ainoa asia, mitä olen moneen vuoteen halunnut tehdä. Ihan oikeasti. Joku töihin meneminen on aivan epärealistista. Minä haluan vain itkeä. Ehkä itken niin kauan, kunnes saan lohdutusta. Eli ikuisesti, koska kukaan ei ole lohduttamassa.

Jälkiviisaus on inhottavaa, mutta kenties minun ei ole pitänyt jäädä kuntoutustuelle. Minun olisi pitänyt sinnitellä töissä itkien ja kestää asiakkaiden ja työnantajan tylyt ja loukkaavat mielipiteet. Luovutin ja siitä hyvästä toimintakykyni on pudonnut ihan olemattomiin. En minä pysty tekemään mitään kodin ulkopuolella. Terapiakin on liikaa vaadittu! En kykene edes kuvittelemaan, miten voisin rakentaa itselleni vähän enemmän toimintakykyäni. Kaikki ponnistukseni ovat johtaneet romahdukseen. Kaksi päivää töissä viikossa oli liikaa. Niin heikko minun jaksamiseni on. Olen niin pohjalla, etten enää tiedä miten täältä voi nousta. En edes jaksa kiinnostua. Haluan vain itkeä.

Viime yönä heräsin siihen, että minua oksetti. En oksentanut, mutta valvoin monta tuntia odottaen. Peppi pyysi ulos, mutta en raaskinut viedä sitä jouluyötä viettämään yksin tarhaan. Luu sekoitti koirien mahat. Aamulla Roopekin jo pyysi ulos ja vein molemmat koirat tarhaan ripuloimaan.

Hauskaa joulua vaan...