Ostin lopultakin viime vuoden katsotuimman komedian "Napapiirin sankarit". Sitä on niin kovasti kehuttu hauskaksi ja multa on jäänyt se näkemättä. En edes tiedä, missä olisi lähin paikka, jossa sen olisi voinut nähdä. Elokuvateattereita ei oikein näillä seuduilla ole. Yksittäisiä näytöksiä vain joissain paikoissa.

No, ei se minusta hauska elokuva ollut. Lopussa naurahdin kerran. Muuten se oli lähinnä surullinen tarina surkeista työttömistä miehistä. Vai, miten hauskana kukaan voi pitää sivussa kulkenutta tarinaa puusta, johon miehet käyvät hirttäytymässä? Olin niin kovasti odottanut saavani pitkästä aikaa nauraa ja olla iloinen. Täytyy odottaa seuraavaa tilaisuutta. Miten voikin olla niin vaikeaa ilahduttaa itseään? 

Eilen kävin gynekologilla hakemassa pillerit. Mun kuukautiskierto on mennyt aivan onnettomaksi. Tammikuussa oli menkat ja sen jälkeen vasta toukokuussa. Aknekin vaivaa. Päätin kuitenkin, etten halua papakoetta. Se sattuu ja muistuttaa raiskatuksi joutumisesta. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja opetella puoleni pitämistä. En suostu turhanpäiväiseen itseni tutkimiseen enää. Asetan rajoja ja määrään jämäkästi itsestäni. Jostain se on aloitettava. Koska se on vaikeaa ja lähes mahdotonta, en kyennyt kertomaan päätöksestäni iloisesti. Lisäksi perustelin kantani juurikin raiskauksella eli traumaattisella kokemuksella, mikä nosti erittäin negatiivisia tunteita pintaan. Tästä hyvästä sain kuulla, että asenteessani on vikaa! En oikeastaan odottanutkaan saavani ymmärrystä. Ei se oikeastaan minua liikuta. Jos en kykene hymyillen ja iloisesti tekemään jotain vaikeaa, jota vasta opettelen, niin sitten minulla on asenneongelma. Ihan sama! Onhan se nyt täysin ymmärrettävää, että gynekologi ei kykene empatiaan kuullessaan sanan "raiskaus". Onhan se nyt ymmärrettävää, että empatiaa nimenomaan ei laiskalle (=masentuneelle) ihmiselle liikene.

Joka tapauksessa sain tahtoni läpi. Se on ainut, millä on merkitystä! Ehkä joku päivä, kun kykenen luontevammin pitämään puoliani, voin tehdä sen ystävällisemmin. Siihen asti taistelen itseni kanssa ja lopputulos on mitä on. Epäystävällinen. Huonoa käytöstä. Sen hinnan ihminen joutuu maksamaan puutteellisesta kasvatuksesta. Samalla joudun myös sietämään ympäristön halveksunnan. Ehkäpä itsetuntoni kasvaa siinä samassa. Ellen sitten romahda. Nämä asiat pitäisi saada tehdä lapsena turvallisessa ympäristössä. Vanhempani eivät vain hyväksyneet sitä. Sulkeuduin ja romahdin. Voinko minä koskaan saada opituksi asioita, joita kukaan ei edelleenkään tue? Minulla on niin pieni olo. Kykeneekö kukaan taistelemaan sekä itsensä että maailman kanssa yksin? Eikö se ole liikaa vaadittu? Se minulla kuitenkin on edessä. Ei kai tässä voi muuta kuin yrittää.