Mulla on ollut monen päivän ajan mielessäni kuva vauvasta, joka ei enää viitsi itkeä, koska kukaan ei kuitenkaan tule. Olen todennäköisesti lukenut jostain kirjasta, että vauvat jossain vaiheessa lakkaavat itkemästä, jos kukaan ei hoida niitä. Kuva vain on muuttunut pelottavan selkeäksi.

Se on ainakin varma, että olen niin vieraantunut toiveistani ja tarpeistani, etten ole pitkiin aikoihin olettanut vanhempieni niitä täyttävän. En halua heiltä yhtään mitään. Terapeutilta olisin kaivannut apua, mutta hän lankesi kohtelemaan minua juuri kuin minut synnyttänyt nainen. Vaikka terapiassa on tarkoitus siirtää tunteita puolin ja toisin, niin eihän siinä ole tarkoituksena toistaa vanhoja kuvioita! Niistähän piti päästä eroon! Mielestäni minä kerroin tunteistani ja tarpeistani, mitä en vanhemmilleni koskaan tehnyt. Silti terapeutti vähätteli niitä. Mikä minussa oikein on vikana, kun kukaan ei tajua, miten pieni ja eksynyt minä olen? Pätevä ja taitava monessa asiassa olen kyllä, mutta kaikkea en kykene ratkaisemaan yksin.

Eikä kukaan tule kuitenkaan.

Eikä kukaan tullut sittenkään.