Eilen oli aika terapeutille. Odotin puoli tuntia vastaanotossa ja sitten sain tarpeekseni. Lähdin itkusilmin, loukkaantuneena pois. Terapeutti oli sotkunut ajat ja luuli minun aikani olleen myöhemmin. Vartin kun olisin odottanut vielä, niin olisin päässyt. En halunnut enää olla ikuinen odottaja ja ymmärtäjä. Minun päiväni ovat niin lyhyitä, että en halua haaskata puolta tuntia odottamiseen. Se olisi venyttänyt nukkumaan pääsyä, kun kaikki muu tulisi tehtyä normaalia myöhemmin.

Terapeutti yritti tavoittaa minua puhelimitse, mutta en suostunut vastaamaan. Halusin tuntea kaikki ne pettymyksen ja kiukun tunteet. Jos olisin puhunut hänen kanssaan, olisin taas ymmärtänyt ja haudannut ikävät tunteeni. Ei niitä saa enää haudata. Se aika on ohi. Minun pitää saada olla alhainen ja pikkumainen. Erityisesti haluan olla vihainen, kun minulla on siihen syytä. Suunnittelin jo tylyjä kommentteja ja terapeutin vaihtoa. Sitten aloin pohtia, olisinko sitten ilkeä akka, jollaiseksi äitini halusi aina. Minä en halua olla ilkeä akka. Alhaiset tunteeni menettivät merkityksensä. Ne saivat elintilaa ja lopultakin oikeuden olla olemassa. Osasin kerrankin olla hautaamatta niitä. Ne eivät silti tehneet minusta pahaa ihmistä eivätkä ne jääneet elämään. Ne kävivät näyttäytymässä, tunnistin ne ja tunsin. Tärkeintä kaikessa oli se, että kykenin päästämään tunteeni menemään. Onkohan näin koskaan aiemmin käynyt? Annoin tilaa jollekin epämiellyttävälle, joka nousi minusta itsestäni. En päästänyt ketään häiritsemään. Kuuntelin itseäni ja tarpeitani!!!  Otin askeleen kohti ehjää, itsensä hyväksyvää ihmistä.