Mä oon eilisestä asti ajatellut mun veljeä ja surrut kaikenlaista. Siis itkenyt. Miksi yksinäiset ja sairaat hylätään? Se lienee ajan henki eikä pelkästään tähän sukuun kuuluvaa kylmyyttä. Minäkin olin vuosia hylättynä. Kun muutin pois kotoa, ei kukaan koskaan soittanut kyselläkseen kuulumisia. Ketään ei kiinnostanut yliopistossa opiskeleva "menestynyt" ihminen. Olivatko ihmiset minulle kateellisia? Se lienee mahdollista!

Saadakseen huomiota on yksinäisen pidettävä yksin yhteyttä muihin. Se on täysin yksisuuntaista. Serkkuni on niin monta kertaa sanonut minulle "sun pitää soittaa useammin" että vihaksi pistää!!! Kehtaakin kutsua itseään kristityksi! Isänsä tytär todellakin. Siis sen enon, joka kuoli eikä kutsunut minua häihinsä kolme vuotta sitten. Sillä minä olin silloin hylätty ja sellaisia ei tarvitse muistaa.

Mistä minä sain intoa murtaa tuo etäisyys sukulaisiini ja oliko siitä oikeastaan mitään iloa? Lopputulos näyttää olevan vain se, että minua suuttuttaa. Haluanko minä oikeasti olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden mielenkiinto pitää ansaita? Sukulaisuus nyt ehkä voisi riittää syyksi, mutta ei sittenkään. Kylmät omaan napaansa katselevat ihmiset ovat kylmiä ja myötätunnottomia eikä se siitä näytä muuttuvan. Veljeni on tietysti aivan samanlainen ja pahempikin, mutta hän on avun tarpeessa. Veljeni ei ole saanut kokea rakkautta ja hellyyttä. Minulla oli kissat. Ne pelastivat minut kylmyydeltä. Eläimet ovat minun läheiseni ja sukulaiseni. En minä välttämättä muuta tarvitse. Paitsi veljeni, jonka haluaisin pelastaa paksujen muuriensa sisältä. Hän on sisimmässään herkkä kiltti nuori mies, jolla ei ole elämässään mitään. Hän ei ansaitse unohduksiin joutumista. Ketään ei pitäisi jättää unohduksiin.

Kirjoitin eilen käsin veljelleni kirjeen. En voi muuta kuin tarjota olemassaoloani. Kerta toisensa jälkeen. Muut voivat unohtaa veljeni joutaviin tekosyihin vedoten. Minä en. Odotan vastausta vaikka elämäni loppuun asti. Minä en tee veljelleni sitä, mitä minulle tehtiin. Minä en unohda, vaikka minut unohdettiin. Veljeni on arvokas minulle vaikka jonkun toisen mielestä hän ei sitä ole ansainnut. Kaikilla pitäisi olla joku, joka muistaa ja arvostaa silloinkin kun on heikoimmillaan. Minulla oli kissa. Yksikään ihminen ei arvosta minua riittävästi, jotta olisi ojentanut kätensä minulle. Minä ojennan käteni sille, joka vetää oman kätensä pois. SE ON RAKKAUTTA SE. Suurin osa ihmisisistä ei taida tietää mitään rakkaudesta tai myötätunnosta. Viettäköön he omissa pikkuympyröissään elämäänsä. Minä kohdistan energiani tästä lähtien veljeeni ja  vähän myös toiseen enooni, joka muutti vähän aikaa sitten oudolle paikkakunnalle. Hänessä on jotain samaa haavoittuvuutta ja tarvitsevuutta kuin veljessäni. Aika paljonkin oikeastaan. Yksinäisiä reppanoita molemmat.

Minulla oli 18 vuotta sitten mustavalkoinen poikakissa Michael 2. Se oli 4 kuukauden ikäinen ja juuri tänä päivänä 18 vuotta sitten se katosi. Taisi olla torstai.  Ikkuna oli vähän raollaan, joten se oli pudonnut ikkunasta. Kerrostalon kolmannesta kerroksesta. Sitä ei ulkona näkynyt missään. Etsin ja etsin enkä löytänyt. Oli kylmä. Paljon kylmempi päivä kuin tänään. Olin lähes paniikissa. Edellinen kissani Michael oli kuollut edellisenä talvena. En voinut kuvitellakaan, että menettäisin näin pian uuden kissani. Minun oli löydettävä kissani!!! En halunnut olla tulevaa talvea ilman lemmikkiä, en voinut olla! Olisin kuollut. Huhuilin ojanpohjissa Michaelia ja ohikulkevat pojat nauroivat minulle. " Mikä on hukassa? Eilinen päiväkö?" Ei naurattanut yhtään. Huono vitsi.

Lopulta tuli pimeä. Olin epätoivoinen. Aloin kirjoitella lappusia, jotka vein lähirappujen ilmoitustauluille. Kadonnut mustavalkoinen kissanpentu. Mitä tekivät 15-vuotiaan tytön vanhemmat? Eivät mitään.