Eilen piti herätä puoli kuudelta ja ajaa vajaa pari tuntia kuuntelemaan luentoja. Väsytti koko päivän, mutta hyvällä tavalla. En ollut tokkurainen vaan suorastaan reipas. Toimintakykyinen. Se tuntui erittäin lohdulliselta. Tänäänkin heräsin seitsemältä mennäkseni fysioterapiaan. Mielelläni olisin pidempään nukkunut, mutta en ole edelleenkään tokkurainen. Oloni on luottavainen. Kyllä mä jaksan mennä töihin. Se on sovittu, että aloitan parin viikon päästä. Nyt ei pelota vaan odotan mielenkiinnolla. Tuntuu hyvältä.

Tämän vuoden aikana olen edistynyt todella paljon. Minun piti jättää vain kaikki hoito pois. Hoito teki minut sairaammaksi kuin oikeasti olinkaan. Minun piti vain nostaa itseäni niskasta kiinni. Uskoa itseeni. Astuin tuntemattomaan yksin ja se kannatti. Toisaalta surullista, että tuomitsen itseni samalla ehkä jopa loppuiäkseni yksinäisyyteen. Sain taas kerran perusteellisen oppitunnin siitä, että yksin on pärjättävä. Minusta on surulilsta, jos vanhempieni antama kasvatus on ainut ratkaisu. Olisin halunnut uskoa rakkauteen ja yhteistyöhön. Sosiaalisuuteen. Ei sitä näköjään ole minulle tarkoitettu. Erakko mikä erakko. Sillä on mentävä.