Ystävä, jonka kanssa tein sovinnon keväällä parin vuoden tauon jälkeen soitti eilen. Minä en voi hänelle soittaa, sillä hän on vaihtanut numeronsa salaiseksi. Numero ei näkynyt hänen soittaessaan. Kun itseltäni vasta vaihtui numero, annoin sen hänelle pyytämättä. Ystäväni ei ole uutta numeroaan minulle suonut pyynnöstäni huolimatta. Edes osoitettaan hän ei ole minulle antanut, vaikka pyysin senkin. Ei kai tästä voi muuta johtopäätöstä tehdä, että hän ei halua minun olevan yhteyksissä häneen päin. Asia selvä! Pitäköön yksityisyytensä. En viitsi enää edes sähköpostia laittaa, etten vain ole häiriöksi. Olin sittenkin oikeassa hänen suhteensa, kun alunperinkin katkaisin välit. Hän ei ole mikään hyvä ystävä. Tyhjää täynnä. Vasta näin jälkikäteen tajusin senkin, että hän ei käynyt luonani kylässä kuin kerran ta kaksi. Alunperin asuimme molemmat pääkaupunkiseudulla. Minä Helsingissä, hän Otaniemessä. Eikös se oo Espoota...? Minä kävin siis hänen luonaan useasti siellä, mutta hän ei kyläyllyt luonani, vaikka hällä ei sen suurempia kiireitä ollut. Ei hän opiskellut mitään, vaan teekkaripoikaystävän kanssa asui. Myöhemmin, kun muutimme kauemmas, vierailin Tampereella hänen luonaan monta kertaa. Minun luona käymisestä oli joskus puhetta ja puheeksi jäi.

Ei ehkä ole järkevää tai kypsää "laskea" onko ystävyys tasavertaista ja onko molemmat panostaneet siihen yhtä paljon. Ystävyyden pitäisi silti olla jollain tapaa molemminpuolista. Minulla ei ole muuta kuin sähköpostiosoite! Hän se on muurin nostanut meidän välillemme. Turha minun on enää nähdä vaivaa sellaisen ihmisen vuoksi.

Mulla on tylsää. Se on oikeastaan aika kiva tunne vaihteeksi. En voi tehdä käsipuolena paljoa mitään eikä päässä kuulu ainoatakaan syytöstä laiskuudesta. Vasta fyysinen vamma antaa oikeuden levätä. Masentuneen pitäisi palkita itseään siitä, että ei tee mitään. Siitä pitää oppia nauttimaan! Sängyssä makaava masentunut soimaa itseään laiskaksi ja ratkaisuksi tarjotaan tekemisestä palkitsemista. Sehän on aivan väärä tie! Tämä yhteiskunta vaatii jatkuvaa suorittamista. Siitä vain sairastuu! Ehdottomasti masentunutta pitäisi ensin auttaa pääsemään syyllisyydestä ja auttaa häntä olemaan tekemättä mitään. Utopiaa tuo tietysti on, mutta saahan sitä omassa blogissa haaveilla.

Esko kuljetti mut toissapäivänä kauppaan. Tietysti vasta varttia vailla sulkemisajan. Eihän sitä kiireinen mies aikaisemmin ehdi. Tullessa hän astui mun oven edessä olevan hyönteisverkon päälle niin, että se irtosi. Olin minä sen poisottamista jo suunnitellut, joen en sanonut mitään. Sitten laitettiin ostoksia jääkaappiin. Toisella avauksella jääkaapi ovi oli tiukassa. Esko nykäisi rajusti ja kahva jäi käteen. En sanonut muuta kuin "korjaa se". Esko sitä räpläsi aikansa ja mutisi ties kuinka monta kertaa, että ei taida onnistua. Mikä ihme siinä on, että ensin ollaan kömpelöitä ja sitten luovutetaan ennen kuin on vahinkoa edes koitettu korjata? Mä oon töissäkin huomannut usein miesten olevan heti valmiita luovuttamaan, jos kaikki ei käy kädenkäänteessä. Ärsyttävä asenne! Kahva tuli kyllä kuntoon. Olin tosi tyytyväinen itseeni, kun en alkanut sättiä ja moittia. Olin rauhallinen ja hillitty. Sinänsä en pidä sitä minään luonteen huonoutena, jos hermostuu vastoinkäymisestä, mutta tuollaisesta pikkujutusta ei todellakaan ollut aihetta hermostua. Pari vuotta sitten olisin saattanut huutaakin ja kovaa. Ei siitä mitään hyötyä olisi ollut.  Päinvastoin, Esko ei välttämättä olisikaan saanut kahvaa korjattua, jos olisin huutanut. Paineen alla on vaikea keskittyä.