Eilen sain veljeltäni synttärikortin. Synttärit oli toukokuussa... Näihin aikoihin sain viime vuonnakin kortin.. Ehkä hän ei muista sitä ajoissa tai sitten tässä kuussa on varaa ostaa kortti. Olikohan nimen jääminen pois kortista unohdus vai mikä... Arvailujen varassa eläminen on tosi rasittavaa mutta muuta mulla ei ole. Kun ei hän vastaa mihinkään, niin mun täytyy jäädä arvailemaan.

Ei mua hämmästytä yhtään, että en parane. Kyllä mulla on sellainen suku, että ei tällaista voi olla. Eniten mua pistää vihaksi se, että kun olin yläasteella masentunut, niin kukaan ei huomannut. Ei kukaan. Terkkarille menin valittamaan uniongelmista eikä hänkään ottanut mua tosissaan. Vaikea, ei kun, mahdotonta tässä on pitää itseään minkään arvoisena! Kun kaikki osoittaa päinvastaista, niin pakkohan se on uskoa.

Lueskelen kroonisesta masennuksesta kertovaa kirjaa. Tai oikeastaan siinä kerrotaan, mitä sille voidaan tehdä kognitiivisen terapian keinoin. En minä sovi siihen kuvaan, mitä siinä kerrotaan. Minä en sovi mihinkään kuvaan. Masentuneiden "kuuluu" menettää ystäväpiiri masennuksen myötä, kun muuttuu. Niin. Ei mulla ole koskaan mitään ystäväpiiriä ollut, joten en ole sitä voinut menettää. En ole koskaan kuulunut mihinkään. Eikä se ole mitään valitusta, vaan tosiasia. Tosiasia on myös se, että en ole koskaan kuulunut mihinkään sen vuoksi, että olen ollut koko elämäni ajan masentunut. Eikä kukaan ole huomannut. Kiitos vain kylmä maailma. Täältä kyllä pesee samalla mitalla takaisin!