Olen ollut ihan tyytyväinen elämääni ja sen yksinkertaisuuteen. Nurkan takaa iski sitten ihastus. Tyhmää! Huono ajoitus! En halua mitään suhdetta, en varsinkaan ihmiseen, joka asuu kaukana. En varmaan edes kykene vielä sellaiseen suhteeseen, joka minusta voisi olla tyydyttävä. Siis kahden aikuisen välinen tasa-arvoinen suhde. Ehkä minä kykenen siihen silloin, kun kaikki on hyvin. Riidellä en kuitenkaan osaa asiallisesti. Miten voisinkaan, kun en ole sitä kyennyt harjoittelemaan koskaan? Kaikki ihmiset vain kääntyvät pois, kun olen vihainen. En ole ollut kellekään sen arvoinen, että minut voisi kohdata vihaisena. Itse asiassa minulla ei ole ollut eläissäni yhtään hyvää ja läheistä suhdetta. Eläimiä lukuunottamatta. Se ajatus sai minut heräämään viime yönä kolmen aikaan aamuyöllä, enkä saanut sen koommin unta. Järjettömän kipeä oivallus. Olen koko elämäni ollut aivan yksin, ilman opastusta, joka lapselle kuuluu! En ole tehnyt mitään sen ansaitsemiseksi! Minä olen lämminsydäminen, empaattinen ihminen ja silti osani on olla arvoton orja. Painukaa kaikki ihmiset helvettiin kuormittamasta minua ongelmillanne! Minä olen ihan pieni vielä! Teidän ongelmanne eivät kuulu minun harteilleni! 

Alitajuiset toiveet ohjaa parinvalintaa. En usko, että ne nyt olisivat yhtään muuttuneet parempaan suuntaan. Tähänastiset seurusteluni ovat johtaneet joka kerta minut sairaalakuntoon, enkä liioittele yhtään! Nyt on minun vuoroni olla omissa oloissani ja saada itseni niin vakaalle pohjalle, etten enää toisten ihmisten takia romahda. Siis, miksi nyt?