Tänään muistelen vuonna 1987 syntynyttä kissaani Michael Knigthia. Se oli nimetty jo syntymäkodissaan ritari ässän mukaan. Nimi oli niin hyvä, ettei ollut tarvetta vaihtaa sitä. Se oli hyvä kissa, joka kuoli virtsatievaivoihin aivan liian nuorena. Sen kuolema laukaisi ilmeisesti masennukseni yläasteella. Niin kova menetys se minulle oli. Niin yksinäinen ja suorastaan hylätty olin, ettei kukaan koskaan huomannut minussa olevan jotain pahasti pielessä. Ehkä se oli ihan hyväkin? Ainakin ne nuorten kertomukset, joita olen lukenut Tukinetissä ovat saaneet minut siihen tulokseen. Nuorten masennushoidot ovat vielä karmeammat kuin aikuisten olleet. Tytöiltä on odotettu meikkaamista ja poikaystävää? Hoitajat ovat kyllä olleet aivan täysin pihalla siitä, mikä on oleelllista. Minut tuollaiset "vaatimukset" olisivat musertaneet. Näin uskon ihan vakaasti, kun muistelen olematonta itseluottamustani siihen aikaan.

Toinen kissa, jota voisin muistella, on blogipohjassa esiintyvä Monsieur Monsteri eli Mössi. Otin sen Miinan kaveriksi Helsingissä asuessani. Kaksi viikkoa meni Miinalla tottua nuoreen urokseen. Mössi oli oikea herrasmies eikä hötkyillyt. Lopulta Miina piti Mössistä enemmän kuin mistään toisesta kissasta. Oli se sellainen hurmuri! Mössin kanssa MIina uskalsi maalle muutettuamme lähteä pihalle. Mössin kohtaloksi taisi koitua kissoja vihaava naapuri. Eihän sen ruumis tietenkään koskaan löytynyt eikä täyttä varmuutta tule koskaan. Siksi minä edelleen käyn karkurit-sivustoilla etsimässä Mössin näköisiä kissoja.... Turhaahan se on, mutta en voi sille mitään. Mössi oli niin hyvä kissa. Ainut "vika" siinä oli se, että sen oli pakko päästä ulos.