Aloin juuri lukea Leena Vähäkylän kirjoittamaa kirjaa "Hoidossa vai heitteillä". Se kertoo mielenterveyskuntoutujien asemasta Suomessa. Raskasta luettavaa täytyy sanoa. Olen niin kokenut sen saman ylimielisyyden ja puutteellisen hoidon, mistä siinä kerrotaan.

Kirjaa lukiessani tulin yhtäkkiä ajatelleeksi, että mistä minun masennukseni oikein johtuu. Jos minä sen käsitän, niin kykenen OIKEASTI parantumaan ja pysymään loppuikäni terveenä. Ensin löi tyhjää. Sitten sen tajusin: tunteettomuus minut masensi. Kun en ole saanut lapsesta asti ilmaista tunteitani, olen lähes menettänyt ne. Kun olin pelkkä kuori, niin elämällä ei ollut minulle mitään annettavaa. Kaikki oli tyhjää. Mitä sainkaan hoidoksi? Lääkkeitä,  jotka vievät tunteet!!!!! Surkuhupaisaa vai kauheaa....

Toki monet potilaat tarvitsevat ahdistuksen lievittämiseen lääkkeitä, etteivät tapa itseään. Minä vain en tuntenut hoitoon hakeutuessani edes ahdistusta! En valittanut itsetuhoisia ajatuksia. Olin vain pohjattoman väsynyt ja epävarma. Työssäkäynti oli ainut syy nousta sängystä. Lopulta menetin senkin syyn, kun lääkkeet väsyttivät minua enkä jaksanut enää innostua mistään. Jälkeenpäin nähtynä on ihan selvää, että hoidosta oli vain haittaa! Hoito ei ole auttanut minua pysymään työkykyisenä, koska se oli niin lääkekeskeistä.

Ilman kissojani olisin menettänyt  oikeasti tunteeni. Pahoin pelkään, että veljelleni on käynyt tismalleen niin. Hän ei jaksanut olla edes eläimistä kiinnostunut. Nyt hän ei jaksa olla enää ihmisistä kiinnostunut. Minä en tiedä, miten voisin saada hänet takaisin!

Saanhan uskoa lapsellisesti, että Miina on syntynyt tähän maailmaan ihan minua varten, saanhan? Sen emo oli epäonnistuneesti steriloitukin.... Miinan syntymä todella koitettiin estää! "Kohtalo" tai mikä vain puuttui kuitenkin peliin. Nyt 17 vuotta myöhemmin tuo pieni ihme antaa minulle edelleen rakkautta. Ilman sen olemassaoloa olisin tappanut itseni. En ahdistuksen vuoksi vaan tyhjyyden vuoksi. Pakkohoitosairaalaviikonlopun jälkeen... No, Miina ei joukkoitsariin suostunut. Nyt minun pitäisi kai saada sitä sisältöä itseeni, siis tunteita. Niin kauan kuin on tunteita, on toivoa ja elämää!