Aamulenkillä eilen huomasin naapurissa olevan käymässä tuttuja koiraihmisiä. Koska he olivat pihalla, menin rohkeasti koirien kanssa sinne heitä puhuttelemaan. Rohkeutta se tosiaan vaati! Oli ihan sellainen olo, että häiritsen vain heidän kyläilyjään. Hyvin minut kuitenkin otetttiin vastaan. Huoleni pyyhittiin välittömästi pois! Koirilla oli valtavan jännää, koska siinä pihalla oli kymmenkunta vetokoiraa mölisemässä meille. Hauskaa! Juteltiin aikamme ja molemmat koirat saivat rapsutuksia. Kotiin palasin tehden ensin tavallista pidemmän lenkin. Oli vain sellainen olo, että voisi jatkaa kävelemistä vaikka kuinka kauan. Koirat ei kotona sitten meinanneet millään rauhoittua. Olivat niin tohkeissaan.

Illemmalla aloin sitten yrittää tavoittaa veljeäni. Hänen vanha numeronsa oli kuin olikin jo toisella ihmisellä, mutta sainpa varmistuksen sille lopultakin. Numerotiedustelusta ei löytynyt uutta numeroa. Oikeastaan arvasin sen, mutta tulipa varmistettua sekin vaikka tunsin itseni tosi noloksi, kun etsin tiedustelusta veljen numeroa. Ei se nyt niin vaarallista ole, vaikka kuinka nolaisin itseni omissa silmissäni. Lopulta laitoin sitten sähköpostia veljelle. Siitä tuli aika säälittävä aneluviesti. Pyysin häneltä edes jotain vastausta ikään kuin joululahjaksi minulle.

Itkin vuolaasti kirjoittaessani. Tunsin itseni irralliseksi palaseksi tässä maailmassa. Itse asiassa olen tuntenut tyhjyyttä ja irrallisuutta jo viikon ajan. En ole oikein tuntenut iloa siitä, että ostelen itselleni uusia tavaroita ja laittelen kotia itselleni mieluisaksi. Se ei ole oikein tuntunut miltään tavoittelemisen arvoiselta asialta. Lopulta soitin vanhalle koulukaverilleni, joka on tavannut veljeni. Se oli tosi loistava ajatus! Juttelimme puoli tuntia ja hänellä oli paljon samankaltaisia kokemuksia kuin minullakin, valitettavasti. Kylmiä suhteita lähisukulaisiin ja terapiassa käyntejä. Tunsin löytäneeni lämminsydämisen ihanan ystävän. Eikä siihen tarvittu muuta kuin puhelimeen tarttumista!

Jatkoin itkemistä senkin jälkeen. Kävin koirien kanssa lenkillä ja itkin suunnilleen koko ajan jonkin verran. Tuli sellainen olo, että ainoat sukulaiset, joihin voin olla yhteydessä ovat hautausmaalla! Muistin serkkuni. Päätin soittaa hänellekin. Kotona katsoin kelloa ja aloin epäröidä. Viitsinkö enää häiritä? Vitkuttelin jonkin aikaa ja sitten tartuin puhelimeen. Serkku vastasi ilahtuneena ja puhelua kesti lähes tunnin ajan! Juttelimme niin menneistä kuin tästä päivästäkin. Ihmettelimme sukumme tapaa olla puhumatta mistään. Lupasimme toisillemme muuttaa tapamme. Itse olin päättänyt ennen soittamista jo, että jos yhteydenpito on minusta kiinni, niin sitten minä uhraudun siihen! Sukulaisia pitää muistaa ja jonkun on tehtävä aloite. Olen varmaan maksanut riittävästi terapeutille sen käsittääkseni. Olen päättänyt, että minä tulen jatkossa olemaan sydämellinen ihminen, joka ei välitä siitä soittaako toiset minulle vai ei. Ei sillä oikeasti tarvitse olla mitään merkitystä, kuka tekee aloitteen. Kunhan joku tekee! Sillä saan itse joka tapauksessa hyvän mielen ja toinen ihminen myös. Voisin jo väittää jouluntaian koskettaneen minua... No, jotain oikeasti tapahtui minulle... Ikään kuin sydämeni olisi auennut muillekin ihmisille? Päätin ruveta jakamaan rakkautta niille, jotka ovat minulle tärkeitä!