Viikonloppuna oli Reisjärvellä Lupa laulaa-karaokefestarit. Multa meinasi mennä ohi! Olin kyllä niin väsynyt ja allapäin, että ei ihmekään. Olin kyllä kuullut niistä jo kauan sitten ja ajattelin heti, että sinne on mentävä. Nyt sitten en saanut ajoissa tarkistettua, että milloin ne tarkalleen ovat. Eilen kuitenkin lähdin liikkeelle huonosti nukutun yön jälkeen.

Olin aivan pihalla siitä, mihin mennä. Laulupaikkoja oli toistakymmentä ja kukaan ei näyttänyt myyvän sisäänpääsymaksuja. Festivaalitelttaan pääsi kuitenkin aamusta ilmaiseksi, joten menin sinne. Ihmisiä ei ollut paljoa paikalla. Ne, jotka lauloivat, olivat johonkin kilpailuun osallistuvia. Uskomattoman hyviä ja varmoja laulajia. Lopulta uskaltauduin minäkin lavalle. Jonoa ei ollut, joten kauan ei tarvinnut jännittää. Vähän ajana päästä uskaltauduin toisenkin laulun yrittämään. Vaikea oli laulu, mutta jotenkin sen selvitin. Siinä vaiheessa oli jo nälkä ja meinasin lähteä kotiin. Olinhan laulanut jo. Sain kuitenkin itseni jäämään ja hain rahaa automaatista ja kävin syömässä. Ravintolassa oli toinen laulupiste ja siinä oli huomattavasti helpompi laulaa kuin isolla lavalla. Jäin sinne ja lauloin vielä kuusi laulua. Jonoa ei juuri ollut täälläkään. Olisin voinut jäädä laulamaan lähes rajattomasti. Olin kuitenkin koirista vähän huolissani, joten lähdin lopulta kotiin. Alkoi sataa ja ukkostaa matkalla, joten olin päätökseeni tyytyväinen. Peppi kun niin pelkää ukkosta.

Itse asiassa mä oon nykyisin aina huolissani jostain, kun en oo kotona. Välillä se jo estää mua lähtemästä. Oon suorastaan vainoharhainen, kun kuvittelen jotain pahaa tapahtuvan, jos en oo kotona. Salama iskee taloon ja kaikki palaa poroksi... Sitä mä aina pelkään. Salama kyllä iski puuhun viime kesänä tontin rajalla. Puusta lähti tosin vain latva. Ei se palanut. Kai yksin oleminen saa aikaan jonkinlaisen perusturvattomuuden tunteen. Kai mä oon lapsesta asti kokenut oloni turvattomaksi. En luota siihen, että elämä kantaa. Ei mulla nyt loppujen lopuksi ole sille mitään perusteita.

Mä en oikein siedä nyt sitä yksinäisyyden tunnetta, joka mun sisällä on. Välttelen sen kohtaamista. Itken välillä ja lähestyn sitä tunnetta, mutta pakenen ja alan touhuta jotain muuta. Sen täytyy olla nyt jotain hyvin syvältä tulevaa, lapsuuden aikaista haudattua yksinäisyyttä. Tuntuu musertavalta. Kunpa saisin jostain voimaa sen kohtaamiseen. Pelkään vain, etten enää koskaan toivu, jos päästän se valloilleen. Pelkään ehkä jopa satuttavani itseäni, kun en kestä sitä totaalista tyhjiötä, jossa todellisuudessa elän. Maailmani on mitätön ja tarpeeton.