Serkku pyysi facebook-ystäväksi. En tiennyt, että hän oli poistanut minua ystävälistalta alunperinkään!!! Suutuin. Siitä, että oli poistanut. Laitoin viestiä, että minusta tuollainen käytös on lapsellista. Serkku ei tietenkään ollut samaa mieltä vaan sanoi, ettei halua olla tekemisissä kanssani. Olen kuulemma itsekäs ja ylimielinen ja mitähän kaikkea. Tulen saamaan ansioni mukaan. Tein vielä hänen ensimmäisestä työpäivästään sairasloman jälkeen ikävän.

Tunnen tämän kaavan liiankin hyvin. Kun on vähänkin erimielisyyttä, niin katkaistaan välit. Hei, se ON lapsellista!!!!!

Koska en aio alentua samalla tasolle, niin hyväksyin ystäväpyynnön ja laitoin perusteellisen viestin. Yritin myös soittaa, mutta serkkuni ei vastannut. Kerroin esimerkein, kuinka hän toimii täsmälleen kuten muutkin tässä suvussa (minä myös). Kerroin, että minusta meidän on lopetettava tällainen käytös. Uskon, että se vain lisää pahaa oloa. Olen täysin varma siitä, että ongelmien ja riitojen selvittämättä jättäminen sairastuttaa meidät. Pyysin anteeksi, että sanoin häntä lapselliseksi (vaikka hänen käytöksensä kyllä sitä oikeasti olikin). Mitähän muuta kirjoitin. Joka tapauksessa kerroin, että haluan vain tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. En pyydä mitään muuta. Rakkautta ei voi ansaita teoilla. Sitä vain annetaan sydämestä. Jos hän ei voi hyväksyä minua, niin sitten hyväksyn sen. Muuta en  voi tehdä.

Ihan sama, mitä serkkuni vastaa. Minä olen mielestäni toiminut kypsästi. En jäänyt itkemään ja nuolemaan haavojani. Valitsin vaikeamman tien. En yritä sillä esittää parempaa ihmistä kuin toiset. Haluan vain potkia masennusta itsestäni ulos. Ehkäpä toisten silmissä omien kypsien tekojen korostaminen vaikuttaa ylimielisyydeltä. Ei minua kiinnosta toisten ihmisten alemmuuskompleksit. Minua kiinnostaa vain oman toimintakykyni lisääminen. Siihen kuuluu myös se, että kerron kun minua on loukattu.