Tänä aamuna ihmettelin taas saamattomuuttani ja paikoilleni jämähtämistäni. Kirjaimellisesti, koska mulla on ihme tapa jäädä istumaan vessaan vaikka pitäisi jo nousta pois. En vain saa itseäni liikkeelle. Ei mua varsinaisesti väsytä tai heikota. En vain saa itseäni liikkeelle. Se on vähän huolestuttavaa, koska siitä on tullut todella sitkeä tapa. Tavoista on vaikea päästä eroon, jos ei ole pakko. Kaikessa mun tekemisissäni näkyy sama jämähdys.

Tänä aamuna koirien kävelyn jälkeen mietin hiihtämistä koirien kanssa. Se tuntui todella vastenmieliseltä ajatukselta. Ei olisi huvittanut millään tehdä mitään enempää. Lopulta onnistuin kuitenkin taivuttamaan itseni pikkulenkille pellolla Pepin kanssa ja sitten vielä yksin. Väsyttihän se, kun lihakset ei ole tottuneet tuollaiseen urheiluun, mutta ei se ollut mikään ylivoimainen tehtävä. Pakko tässä on vain potkia itseeni vauhtia, jos aion ikinä piristyä. Kukaan muu ei potki!

Äh, aina mä lankean tuohon pakko-sanaan. Ei minun oikeasti ole mikään pakko tehdä mitään ja sehän se tässä ongelma onkin! Minun itseni kannalta vain on parasta, jos potkin itseeni vauhtia. Toinen asia, johon aina lankean, on se, että yritän liikaa kerralla. Pienin askelin eteenpäin. Ainakaan hiihtolenkki ei ollut liian pitkä.