Peppi alkoi ruuan jälkeen jahtaa häntäänsä pitkästä aikaa. Se piti hännäntyvestä kiinni, pyöri ympäri ja alkoi pomppia tasajalkaa samalla! Kyllä mua nauratti! Näky oli aivan älytön.

Peppiä nolotti mun nauru ja se lopetti pyörimisen. Rupesin leikkimään sen kanssa ja tavoitin jotain, mikä on ollut kateissa: ilo. Ei yksinäisyys ole tosiaankaan mun suurin ongelma, kun olen siihen tottunut. Ilottomuus vie mun voimat ja uuvuttaa.

Elämän pitäisi olla hauskaa. Sitähän nuo koirat on kertonut mulle kaikessa tekemisissään. Sitähän  minä oon koittanut niille tarjota. Miksi en ole tarjonnut itselleni mitään hauskaa? Miksi säilytän lelujani vuodesta toiseen, mutta en leiki niillä? 

Kyllä se pitää paikkansa, että nauru pidentää ikää.

Iloa minun tarvitsee löytää itsestäni ja tekemisistäni. Ei siksi, että se olisi velvollisuus vaan siksi, että se on kivaa!