Monta päivää olen ihmetellyt, mihin kansalaisopiston kursseille uskallan ilmoittautua. Siis, mille kursseille ehdin ja pääsen työssäkäynnin ohella. Työpäivien jälkeen ei kursseille ehdi. Päivistä tulee pitkiä ja illat on pakko omistaa koirille ja Miinalle. Kolmesta vaihtoehdosta päädyin pilateskurssiin. Kaikkiin kolmeen olisin halunnut, mutta yksi kurssi taitaa olla riittävästi. Viime talvena väsyin jo vähän, kun kolmella kurssilla kävin. Kolme tuntia istumista karaokekurssilla oli hermojaraastavaa, joten se jäi nyt pois. Tunti pilatesta oli ainut, mikä keväällä enää innosti. Siispä jatkan sen parissa.

Toinen pähkäilyn kohde oli yksi viikonloppukurssi syyskuussa. Sinne meno edellyttäisi autolla ajoa. Miten käteni ehtii parantua? Mikä ennustaja minä olen? Maaanantaina kävin kontrollikuvissa ja sain luvan luopua kantositeestä kahden viikon päästä. Minun pitäisi siis kyetä ajamaan sinne kurssille. Eilen soitin ja ilmoittauduin. Olin ainut halukas, joten kurssi siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Ihan hyvä. Ei tarvitse sitä enää jännittää.

Viimeisin ongelmani liittyy koirakurssiin, joka minun pitäisi pitää. Tai ei nyt varsinaisesti ole mikään pakko, mutta kun täällä on onnettomia koiranomistajia, jotka heräävät koiran käytösongelmiin, kun koira on puolivuotias. Kurssia on pyydetty ja tulisi tarpeeseen. Missä välissä sitä nyt alkaa vetää syksyn sateissa? Varmaan olisi parasta pitää kaksi kertaa viikossa yhden kerran sijaan. Tunti lauantaina ja sunnuntaina kolmena peräkkäisenä viikkona? Kuulostaa sopivalta. Ei tarvi mennä hirveän pitkälle syksyyn. 20 euroa per nenä. Rahat pois hölmöiltä eikä oo ees kallis kurssi. Ei tuommoinen kurssi mitään ongelmia poista, jos omistajat ei muuta käytöstään kotona, mutta ei oo mun ongelmani. Käyköön kursseilla niin paljon kuin haluavat, jos eivät pistä pennulle rajoja.

Vähän oli aamulla pitkästä aikaa hermosärkyä. Kumma kuinka sitkeässä on mullakin lääkekeskeinen ajatusmaailma. Ajattelin heti ensimmäiseksi kipulääkkeen ottamista. No ensin kyllä luulin sitä tavalliseksi päänsäryksi. Joka tapauksessa olen jo oppinut, että lääkkeillä ei kipu poistu, koska se ei poista taustalla olevaa syytä. Kipu on viesti keholta. Niitä viestejä kannattaa ennemmin kuunnella kuin tukahduttaa. Masennus on myös kehon kiputila oikeastaan. Sitäkin kannattaa kuunnella. Olen minä sen ansiosta alkanut tuntea itseäni paremmin. Masennuslääkkeillä tukahdutin itseni ja päädyin huonompaan tilaan kuin mihin minun olisi pitänyt päätyä. Toisaalta sen ansiosta olen päässyyt siihen missä nyt olen: omassa rauhassa hiljaa kuuntelemasssa itseäni ja toiveitani. Nyt uskon siihen intuitiooni, jonka mukaan jaksan tehdä töitä kahtena päivänä viikossa. Se on maksimi. Suurin kysymysmerkki ja huolenaihe onkin se, mitä jaksan tehdä niinä muina päivinä? Siitä minulla ei ole mitään aavistusta....