Viime yö meni jotenkin poikkeuksellisen huonoilla unilla, koska heräsin vasta 11  aikaan. Sitten soi vielä puhelinkin siihen aikaan. Psykologi siellä kyseli, miten terapeutin etsintä sujuu. Häh? Lääkärin piti antaa mulle jonkun terapeutin nimi eikä sitä koskaan tullut. Kenelle mä muka olisin osannut soittaa? Enkä mä edes halunnutkaan soittaa kellekään, mutta eihän se lääkäri kuunnellut mua ollenkaan. Repesin sitten itkemään puhelimessa sitä surkeutta, että ei mua mikään terapia hyödytä. Kolme kertaa jo olen kokeillut. Eikä mulla ole edes varaa. Enkä mä ole siinä kunnossa, että jaksaisin sitoutua mihinkään paria kuukautta pidempään. Ne on tosiasioita tällä hetkellä. Psykologi hyväksyi ne ja muistutti, että jos haluan johonkin apua, niin häneen voi ottaa yhteyttä. Kaipa mun pitäisi siitä olla iloinen ja kiitollinen, mutta en vain ole. Mua ei kiinnosta, kun ei sieltä mielenterveystoimistosta nyt vaan voi mun hyväksi tehdä mitään. Mä oon luovuttanut. Taistelua oon käynyt ja hävinnyt. Voin mä elää näillä eväillä.

Tänä aamuna mä tajusin, mitä olisin vailla parisuhteelta. Perhettä. Minulla ei ollut lapsena oikeaa perhettä. Olimmehan ventovieraita ihmisiä, jotka vain asuimme saman katon alla. Olihan ne vieraat mulle sukua, mutta silti vieraita. Ei ketään kiinnostanut mitä mulle kuuluu. Ei ruokapöydässä puhuttu päivän tapahtumista. Mistään ei puhuttu. Mitään ei tehty yhdessä. Sitä samaa sain Eskoltakin. Esko oli kaiken päivää töissä. Hänen toinen poikansa oli koko päivän omassa huoneessaan eikä puhunut kellekään. Toinen poika juoksi tyttöystävänsä perässä, minne tämä käski. Minusta ei kukaan ollut kiinnostunut. Minä yritin lunastaa paikkani auttamalla toisia, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. Niin, tämänhän olen jo aiemmin kertonutkin. 

Nyt kun asun oman kattoni alla, niin minulla on tyydyttävä perhe. Miina, Peppi ja Roope ovat minulle läheisiä. Ne haluavat olla minun lähelläni. Eskolta en saa mitään. Emme voi koskaan olla samaa perhettä. Emme koskaan olleet. Läheisyys tulee yhteenkuuluvuuden tunteesta. Siksi en koe läheisyyttä Eskoon. Eihän meillä ole mitään. Mä olen niin taitavasti onnistunut tekemään elämästäni täysin mahdottoman ihmissuhteille. Se on surullista, mutta toisaalta... mä ihan oikeasti yritin asua Eskon kanssa. Perheen kaipuu sai ehkä minut sietämään Reijoakin lähes vuoden. 

Mä oon yrittänyt taistella yksinäisyyttäni vastaan ja hävisin senkin taistelun. Mä elän nyt juuri niin kuin lapsena opin elämään. En ole kyennyt kehittymään ihmisenä yhtään. Olen saanut ymmärrystä, mutta en muutosta.  Lapsena haaveilin juuri tästä: omasta talosta, isosta pihasta ja eläimistä. Ihmissuhde ei koskaan kuulunut mun unelmiini.