Mulla kulkee usein kylmät väreet selässä, kun oivallan jotain tärkeää. Tänään oivallukseni ei ollut mikään uusi, mutta sitäkin tärkeämpi. Katselin Miinan silmiin, kun se istui sylissäni ja näin silkkaa rakkautta niissä. En vain voi ylistää tuota rakasta eläintä tarpeeksi! Liikutuin niin kovasti, että sain kyyneleet silmiini. Olin vahvasti läsnä. Ilman mitään masennusta. Olin vain omana itsenäni. Kaunis hetki.

Toivoisin niin kovasti saavani intoa itseeni noista hetkistä, mutta täysin saamattomana istun koneella. Ei ole oikein pakko tehdä mitään. Veroilmoitus pitää kyllä tehdä, mutta onhan tässä kaksi viikkoa aikaa. Ei siihen mene kuin pari tuntia, kun oikein keskityn ja alan hommiin. Nyt ei huvita.

Aamulla heräsin pitkästä aikaa taas kahdeksalta. Ylös tosin pääsin vasta tunnin päästä. Huomenna saatan vaikka olla pirteämpi. Eikä se niin vaarallista ole, vaikken olisikaan. Haluisin kyllä olla. On niin rasittavaa, kun päivät kuluu hitaan netin äärellä. Haluaisin aikaa vaikka sängyssä loikoiluun ja haaveiluun. Haaveileminen on mukavaa. Eipähän silloin tunnu masentuneelta. Tietysti mun haavet tällä hetkellä on täysin hyödyttömät, kun siitä yhdestä miehestä vain haaveilen... En jaksa kuitenkaan moittia itseäni. Haetaan iloa elämään sieltä, mistä saadaan. Sehän kuulostaa jo järkevältä!