Minun ongelmani ei ole masennus. Liekö koskaan ollutkaan. Ensin oli Reijo. Sitä ongelmaa ei voinut ratkoa, joten piti päästä eroon. Se vaikeutui, kun menin valittamaan masennustani ja sain lääkityksen, joka väsytti. Vuosia kärsin ihan turhaan väsymyksestä. Nyt olen päässyt siitäkin eroon. Vuosien tokkuraisuus on silti jättänyt jälkeensä. En saa enää tehdyksi juuri mitään tärkeää. Teen vain epäoleellisia asioita. Olen saamaton ja päättämätön. Ne ovat suurimmat ongelmani tällä hetkellä.

Välillä ryhdistäydyn, kun on aivan pakko. Kun kattoon tuli vikaa, en aikaillut soittaa apua. Kun huomasin auton öljyjen olevan vähissä, vein auton huoltoon.Ruokaa ryhdyn laittamaan sitten kun on nälkä. Se on kyllä ärsyttävää ja aina myöhässä. Aina suunnittelen aloittavani hyvissä ajoissa ja aina herään vasta nälissäni kaipaamaan ruokaa. Jospa minä joku päivä kykenisin parantamaan tapojani.

Töihin meno on kaukainen kaukainen haave. Marraskuun työkokeilun vuoksi se tuntuu täysin utopistiselta. En kyennyt olemaan vajaata kahta kuukautta töissä, jossa minun ei olisi tarvinnut tehdä mitään! Olen liian kärsimätön. Oli se toisaalta hyvä käydä toteamassa, että luulin itsestäni liikoja. Ainakin tiedän paremmin omat puutteeni. Yrittäjyys olisi täysin mahdotonta. Silti olen miettinyt, olisiko mahdollista tehdä 1-2 päivänä viikossa jotain. En sen vuoksi, että todella haluaisin töihin vaan sen vuoksi, että saisin itseni potkittua liikkeelle. Pelkään muuttuvani aina vain enemmän ja enemmän haluttomaksi ja saamattomaksi. Katselen usein ympärilleni ja mietin, jaksaisinko olla vaikka kaupan kassalla. Kukaan ei potki minua liikkeelle. Minun täytyy yrittää vastustaa syrjäytymistä muuten luovutan ja syrjäydyn.

Nyt minä taas luovutin, kun hain kirjastosta vanhan rakkauteni: Monte-Criston kreivin. Kunnes olen päässyt sen loppuun, niin en tee mitään järkevää. Ei siihen kyllä montaa päivää mene!