En ole ajatellut masennusta nyt yhtään. Viime yönä heräsin kolmelta ja valvoin noin kolme tuntia. Ärsyttävää. Sitten nukuinkin aamulla yhteentoista. Ehkä olisi pitänyt sittenkin ajatella ja tutkia tätä masennusta silloin aamuyöllä. Uni olisi voinut tulla nopeammin takaisin. Jotenkin mieli on vain tyhjä ja väsynyt. En halua miettiä surullisia asioita. Haluan kertoa facebookissakin kivoja, iloisia asioita. Haluan päästä hyvään kierteeseen. Ehkä se vain kestää. Ei saa hoputtaa.

Onhan mulla yksi hyvä merkki. En halua kuunnella tuskaista musiikkia. Olen nyt kuunnellut Antti Tuiskua! Uudella levyllä on pari ihanaa kappaletta. Harkitsin jopa hänen esiintymiseen menemistä, kun hän tulee toukokuussa tähän lähelle. No, en taida mennä kuitenkaan! En mä nyt niin kovasti häntä ihaile. Taitaa se hänen esiintymisensä olla sellaista, että siitä tulisi vain vaivaantunut olo. En oikein halua katsella mitään yltiöpäistä vetkutusta... Mutta musiikissa on helmiä. Sellaisia, joista tulee hyvä mieli. Toiveikas suorastaan.

Jos mulla olisi valta valita, niin mieluiten kuitenkin itkisin päivät ja nukkuisin yöt. Täytyy kai olla edes siitä tyytyväinen, että en joka yö valvo. Ja siitä, että voin nukkua aamulla pitkään, jos olenkin valvonut. Ja siitä, että saan unen päästä uudelleen kiinni.

Jotain minun sisimmässäni on vielä vain pahasti pielessä. Jotain, joka on niin syvällä, että siihen on vaikea päästä käsiksi. Silti se haluaa tulla ulos. Kai se on ollut niin kauan kätkössä, että sen esiintulo kestää. Vauva, joka ei viitsi huutaa, koska kukaan ei tule kuitenkaan, yrittää muuttaa tilanteen. Se opettelee huutamaan. Minä opettelen huutamaan. Silläkin uhalla, että kukaan ei tule.

"Tiesin sä tuut vielä vastaan. Kauniina päivänä tuut. Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa. Rakkaus on hyökyaalto. Nyt se vyöryy rantaan. "