Yksi facebook-kaveri laittoi linkin ylen uutiseen.

http://yle.fi/alueet/hame/2011/09/ihannelapsi_parjaa_yksin_-ajattelu_hirvittaa_perheneuvojaa_2874286.html

Tässä kiteytyy syyt minun masennukseeni. Nobody cared. Ketään ei kiinnostanut ja sillä ON MERKITYSTÄ. Tänä päivänä olen sen verran pitkälle päässyt, etten enää kaipaakaan niin paljon kiinnostusta ja huolenpitoa. Toisaalta se on äärimmäisen surullista. Kaikilla ihmisillä pitäisi olla edes yksi ihminen, joka välittää. Tosiasioille vain ei voi mitään. Tyhjästä on paha nyhjästä. Kun ei ole ketään, niin ei ole. Selviän yksin. On pakko. Katson eteenpäin suurimman osan aikaa.

Taaksepäin tulee väistämättä katsottua aina silloin tällöin. Muistutuksia voi tulla mistä vain. Toinen tuore tapaus oli työpaikkailmoitus eläinlääkärilehdessä. Ylitorniolle etsittiin sijaista. Palasin välittömästi vuoteen 2004, jolloin vastasin vastaavaan ilmoitukseen. Lähdin seikkailemaan tuntemattomaan, yksin. Tuskin olisin mennyt, jos olisin voinut aavistaa, mihin se johtaa!!!! Istuin hetken surullisena tuijottaen sitä ilmoitusta. Ihan kuin se edellinen olisi ollut vielä täsmälleen samassa kohdassa, oikean sivun alalaidassa. Meinasin purskahtaa itkuun. On hyvä muistaa historiansa, vaikka se tekisikin kipeää. Ja se kyllä tekee kipeää....

Kaiken kokemani jälkeen minä selviän mistä vain. Luotan itseeni. Se on tärkeintä kaikessa, mitä teen.  Juuri nyt olen kuitenkin muistojeni vallassa ja surullinen. Miksi minun pitää pärjätä aina yksin?