Ei ollut kovin pitkäkään ilo eilen. Koneella istuessani aloin tuntea itseni kumman väsyneeksi ja oloni oli aivan raskas. En vielä kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota  vaan lähdin lenkille normaalin tapaan koirien kanssa. Siinä kävellessä tajusin oloni huonontuneen. Yritin miettiä siihen syytä. En oikein tavoittanut mitään. Kotona tunsin kyllä hartioitani kiristävän, joten jotain yritti nousta lapsuudesta. En vain kyennyt antamaan tunteelle tilaa. Analysoin liikaa.

Tänä aamuna kyyneleet tulivatkin silmiin aamupuurolla. Päätäkin vähän särkee, mutta en edelleenkään tavoita syytä tähän. Masentaa tämmöinen. Olisin ihan mielelläni ollut pidempään hyvällä tuulella. Eilen kyllä tavoitin sellaisen vanhan tosiasian, että pitää olla hyvävointinen, jotta jaksaa kaivaa menneisyyden haamuja. Se unohtuu helposti. Pitäisi pitää mielessä, että hyvää oloa tulee väistämättä seuraamaan "romahdus". Jaksan paremmin tonkia ja kestää syvälle kätkettyä tuskaa. Elämäni kuuluu olla tuskaa toisin sanoen!!!!! Aika kamalaa...  minun taakkani on raskas kantaa. Kitos, kun jaatte sen kanssani.