Olen viime aikoina ihmetellyt, miten olen taas joutunut toisen ihmisen tukihenkilöksi. Jätinhän minä Eskonkin sen vuoksi, että en jaksanut olla toiselle hoitajana, kun olen itse sairas. Tämän blogin kautta tuli pyyntö kirjoitella henkilökohtaisesti ja minä uteliaana suostuin. No, aluksi se oli mielenkiintoista. Nyt se tuntuu rasitteelta. Se ihminen ei tunnu yhtään läheiseltä. Meidän ajatukset on aivan erilaisia. Voisin toki sanoa suoraan, että en halua enää kirjoitella. Se toinen ihminen vain kärsii myös mielenterveysongelmista. Siksi yhteydenpidon lopettaminen arveluttaa. Tänne kirjoittaminen on minulle paljon vapaampaa. Kirjoitan tänne pääasissa itselleni. Jos joku loukkaantuu minun mielipiteistäni täällä, niin se on hänen henkilökohtainen ongelmansa! Näitä ei ole kenenkään pakko lukea.

Sekään ei oikein ole reilua, että lopettaisin vain kirjoittamisen mitään sanomatta. Vaikea tilanne, kun en tahdo toista loukata. Inhottaa vaan se, että minulle aina joku on esittämässä pyyntöjä. Miksi en saa olla rauhassa?

Ihmiskontaktien tarpeeni tulee koulussa ihan hyvin täytettyä. Siellä olen saanut jopa kiistellä avoimesti ja puolustaa omaa kantaani ilman että toinen osapuoli loukkaantuu. Se, jos mikä, on ollut virkistävää! Ei mielenterveysongelmaisten kanssa voi kiistellä tai olla eri mieltä ilman, että toinen loukkaantuu. Ihmiset eivät yleensä osaa kiistellä! Yrittäjähenkiset näköjään osaavat. Löysinpäs siitä kurssista jotain positiivista!

Facebook on sitten toinen juttu. Siellä kontaktit ovat todella pinnallisia. Voin myös täysin itse päättää, kuinka paljon olen toisten kanssa tekemisissä. Tykkää-nappula on hauska! Se kertoo, että kommentti on huomioitu. Ihminen on tullut nähdyksi. Se riittää minulle.