Kävin koirien kanssa taas vuorokauden vanhoilla jäljillä. Roope seurasi jälkeä tarkasti ja rauhallisesti peräti 10 metriä. Sitten se pissasi ja alkoi kävellä muuten vaan minne vain. Huokaus. Sain sen menemään jäljen suuntaisesti saaliille asti. Se oli niin levoton ettei namit kelvannut. Siis makkaraa ja jauhelihaa! No, kai se 10 metriä on sitten se mistä lähdetään liikkeelle.

Peppi ei halunnut seurata jälkeä rauhassa ollenkaan. Kyllä se hirveällä vauhdilla oikeaan suuntaan meni sentään. Vein ne vielä edelliselle jäljelle, kun verijäljen pitäisi haista jopa kuukauden. No, Roope oli sillä ihan hukassa. Päästiin saaliille ja nyt se jopa kelpasi. Peppi oli myös aivan hukassa. Se koitti hakea vain minun tuoreita jälkiäni. Lopulta se ei pysynyt edes niillä! Vein sen takaisin jäljelle ja sitten Peppi oli jo sen verran rauhallisempi että haistoi vanhan jäljen, pissasi ja lähti seuraamaan jälkeä rauhassa. Viimeiset 10 metriä siis Peppi jäljesti kauniisti ja pääsimme saaliille.

Mua masensi kauheasti tämä vaivalloisuus koiraharrastuksista. Olin niin innostunut jäljestä ja siitä, että se on koiralle luontainen harrastusmuoto, johon voi minkä rotuisella koiralla vain osallistua. Roopea ei vain taida kauheasti kiinnostaa keskittyä mihinkään kovin pitkään. Kotona koirat simahtivat välittömästi. Sitten totesin, että tämähän se pääasia on: koirat saavat virikkeitä vaihtelevasti. Kaikkien yksilöiden kanssa ei tarvitse lähteä kisaamaan, jos niistä ei vain siihen ole. Roope on kuitenkin vielä nuori. Saattaahan se saada keskittymiskykyä vielä. On kai sillä vähän murkkuikäoireitakin ollut viime aikoina.

Täytyy vain laskea omia tavoitteita ja tyytyä siihen, että koirilla on tekemistä. Minusta puhumattakaan!!! Kuinkahan monta hirvikärpästä minun päässäni vielä ryömii...