Yritin vastustaa ahdistusta ja pahaa oloa eilen katsomalla vanhoja euroviisuja. Vähän se ehti auttaakin, mutta seassa oli sen verran synkkiä kappaleita, että jäin niiden valtaan. Oloni on edelleen niin hirveä, ettei sille ole oikein sanojakaan. Rintaa puristaa, kyyneleitä tulee välillä silmistä. En saa kuitenkaan itkettyä kunnolla. Ei irtoa. Helpotusta tälle ololle ei ole luvassa. Eikä kuulukaan olla. Olen koko ikäni taistellut ahdistusta vastaan. Sen kuuluu tulla kuulluksi. Siis minun pitää tuntea kaikkia niitä tunteita, joita olen vastustellut. Se ei ole kivaa, ei.

Minun täytyy tuntea itseni yksinäiseksi sen sijaan, että kehuisin nauttivani omasta seurastani. Minun täytyy tuntea ahdistusta kaikesta siitä pahasta ja rakkauden puutteesta, mitä olen kokenut. Minun täytyy tuntea epätoivoa ja voimattomuutta. Minun täytyy haluta kuolla, jotta haluaisin elää. Minun täytyy antautua ja luovuttaa. Se on vaikeaa ja toisaalta helppoa. Kukaan ei tule ottamaan syliin ja kertomaan, että tuska helpottaa. Kukaan ei kaipaa minua. Ei ennen kuin on liian myöhäistä. Sellaisia me ihmiset ollaan. Eläviä pidetään itsestäänselvyytenä. Sitten kadutaan, kun ollaan joku menetetty. Vasta kuolema tekee ihmisistä tärkeitä toisille! Minäkin olisin arvokkaimmillani kuolleena. Elävänä en ole minkään arvoinen.