Lueskelin eilen illalla taas pätkän Jorma Myllärniemen kirjaa "masennus-psyyken kipu". Kuukauden olon jo sitä kahlannut ja piti uusia laina. Se on vain liian raskasta luettavaa. Se sai minut taas kerran käsittämään, että kipuilen edelleen sitä seikkaa, että en arvosta itseäni naisena. Niin paljon kuin haluaisinkin, niin en voi sitä olla huomioimatta itsessäni. Todennäköisesti se on vaikeaa sen vuoksi, että murrosikä oli minulle äärimmäisen yksinäistä ja synkkää aikaa. Lisäksi sain henkistä tukea siihen aikaan vain kissoiltani. En koe itseäni naiseksi, olen kissoihin leimautunut. Tytön naiseus lähtee siitä yksinkertaistaen, että leimautuu äitiinsä. Asiaa ei auta ollenkaan se, että ensimmäinen suhteeni oli kauheaa alistamista. Eipä noissa jälkimmäisissä minusta ole ihmisenä ja naisena välitetty. Olen ollut vain seksilelu. Ole siinä sitten ylpeä omasta sukupuolesta...

Tänä aamuna heräsin sitten ilman hartiakipuja vaikka illalla vähän särki. Haluaisin kovasti uskoa, että ne kivut ovat ilmentymä henkisestä kivustani. Mitä enemmän tunnen kipuani päässäni, sitä vähemmän hartioita särkee? Kunpa se olisi niin yksinkertaista. Haluaisin mielelläni irti väsyttävästä lääkkeestäni. Toissapäivänä olin ahkera ja siitä hyvästä en jaksanut eilen tehdä mitään. Voimat on niin vähissä. Turha mulle väittää, että tekeminen piristää. Olen jo monta vuotta kuunnellut sitä hölynpölyä ja väsyttänyt itseni kerta toisensa jälkeen.

En jaksa edes puhua. Yrittäjäkurssimme sijaisopettaja on kovin puhelias. Lounastauollakaan ei saa olla rauhassa ja hiljaa, kun hän tulee samaan pöytään juttelemaan. Torstaina olin tyytyväinen, kun sain syödä yksin ja hiljaa! Meillä on torstaina nimittäin atk-päivä ja eri opettaja.

En sitten käynyt kaupassakaan eilen. Tänään pitää tyytyä jämäruokiin. Ei ole oikein kasviksiakaan. Ei ole maitoakaan. Pakko käydä tänään kaupassa samalla kun vien koirat hillumaan koirapuistoon. Tänään kun vielä on viileää.