Masennus on tila, jossa ympäristön vaatimukset ylittävät omat kyvyt vastata noihin vaatimuksiin. Ympäristö oli erittäin stressaava ja minun tarpeistani piittamaton silloin kun sairastuin. Olen ponnistellut ja yksin kyennyt hankkiutumaan eroon noista vaatimuksista. Ehkä siinä on syy, miksi paranemiseni kestää niin tolkuttoman kauan. Siinä tilassa, kun olin jo ylittänyt henkisen kapasiteettini jouduin vielä entisestään ponnistelemaan. Vailla apua. Vailla tukea. Yksin. Menin äärirajojeni ylitse. Miten sieltä toivutaan? Sitä en tiedä.

Yksin olen edelleen ja oikeastaan perusteellisemmin kuin koskaan. Pahinta on kai se, ettei se oikeastaan haittaa yhtään minua. Jos saan olla koko loppuelämäni yksin ja kotona, niin en todellakaan kaipaa seuraa. Jos taas tahdon työelämään ja kokemaan itseni arvokkaaksi, niin tarvitsen siihen tukea. En yritä enää huijata itseäni. Toivottavasti. En minä vain jaksa yksin ponnistella. En enää. Mihin se ponnistelu on minut johtanut? Tähän yksinäisyyteen, saamattomuuteen ja toivottomuuteen, jossa nyt olen.

Minä en jaksa enää olla se vahva ihminen, joka voittaa kaikki esteet. Olen heikko ja tarvitsen apua. Minulla ei ole mitään halua ponnistella tyhjän vuoksi. Elämäni ei vain ole minkään arvoinen. Eilen muistin enoani hänen syntymäpäivänään. Olen täysin varma, ettei hän soita minulle minun syntymäpäivänäni. Tuskin edes muistaa, milloin se on.

Miksi minun pitäisi olla parempi kuin muut? Miksi minun on oltava se, joka muistaa ja pitää yhteyttä? EN YMMÄRRÄ!!!! Miksi en kelpaa?

Sen verran huonolla tuulella olen ollut, että se alkaa näkyä siinä miten kohtelen koiria. En jaksa enää olla ymmärtäväinen niiden huonoa käytöstä kohtaan. Huudan niille ja lyönkin välillä. Ne pelkäävät välillä minua, mutta siinähän pelkäävät. Kunhan käyttäytyvät kunnolla. Nameja olen syöttänyt Pepillekin niin paljon, että se on kilon lihonut. Maha pullottaa joka suuntaan. Silti se kuuntelee minua vain, jos se pelkää tarpeeksi. Namit se syö ja ryntää taas hihnan päähän kiskomaan ja hepuloimaan vaikka mitään ei olisi edes näkyvillä. Mä vielä kuristan sen joku päivä lenkillä. No ehkä en kuitenkaan.

Väkivaltaisuus on inhottava ominaisuus. Kuinka olenkaan katunut lyöntejäni ja sitten taas tehnyt sen uudestaan! Itsehillintäni on olematon. Mihin se on oikein kadonnut? Epätoivo hiipii sydämeeni. Miksi pitää koko ajan vajota alemmas? Miten hirveä ihminen minusta on oikein tulossa? Senkö vuoksi olen ollut masentunut, kun olen teeskennellyt parempaa kuin olenkaan? Ehkä minä sitten olen oikeasti julma ja ilkeä ihminen. Ehkä minä juuri sen vuoksi ansaitsen olla yksin. Ehkä kaikki muut tietävät sisimmässään totuuden. Kenties juuri tästä on kyse. On se ainakin mahdollista. Tämä nyt ainakin on mahdollisuus, jota en aiemmin ole tullut ajatelleeksi. Toisaalta voi olla, että olen vain väsynyt lumitöistä ja turhautumisesta ja siksi itsehillintäni on olematon.

En tiedä oikein mitään enää. Ihan sama. Liekö millään mitään väliä.