Tasa-arvoista yhteiskuntaa ei ole olemassa. Ihmisillä on syntymästä asti joku määrätty arvo. Tai sitten se arvo tulee vanhempien lapselleen antaman arvon mukaisesti. Joka tapauksessa ihmisellä itsellään ei ole mahdollisuutta vaikutttaa omaan arvoonsa.

Minut tuntevat ihmiset eivät arvosta minua. Minä olen jääräpäisesti arvostanut itseäni ja siitä hyvästä olen saanut kuulla olevani ylimielinen. Selvä. Sitten olen ylimielinen ja sinä päivänä, kun lakkaan sitä olemasta, tapan itseni. Ihminen ei voi elää, jos ei arvosta itseään. Kukapa muukaan minua arvostaisi ellen minä itse.

Olen nauttinut jonkinlaista arvostusta vain tehdessäni hiljaa ja tunnollisesti työni. Vaatimatta mitään. Sitten kun sairastuin ja olin hankala, minun aiemmin saamani arvostus lakkasi olemasta. Se ei perustunut minuun ihmisenä, vaan siihen että olin hiljaa.

Valvoin lähes koko viime yön itkien. En ymmärrä, miksi ihmiset haluavat etsiä sanoistani pelkkää pahaa. Kun kirjoitan minä-muodossa omista tunteistani ja teoistani, ne tulkitaan toisten ihmisten puutteiden osoitukseksi. Joko terapeuttien ohjeet toisten ihmisten kunnioittavaan puhutteluun eivät päde sukuaisiini, tai sitten sukulaiseni ovat poikkeuksellisen alemmuuden tuntoisia ihmisiä. Serkkuni kyllä antoi minulle suuttumiseni anteeksi, mutta olin kuulemma dramaattinen ja sanoin häntä rakkaudettomaksi. Kerroin vain siitä, kuinka muistutan veljeäni olemassaolostani vaikka hän ei pidä yhteyttä minuun. Olen niin tyhjä ja väsynyt. Kai se on sitä rakkautta, että jaksaa yrittää vaikka vastaanotto on mitä on. Ehkä minuun on helppo syytää kaikki patoutunut viha. Minä en jaksaisi.

En ymmärrä, miksi ihmiset jaksavat etsiä toisista vikoja etsimällä. Miksi pitää puhua pahaa? Miksi minun sanomisistani pitää etsiä syyllistämistä ja omia puutteita, kun niitä ei siellä ole ollut?

Miksi minua ei voi rakastaa? 

Koska en ole sen arvoinen.

Siksi olen ja pysyn masentuneena.