Esko kävi eilen pilaamassa mun hyvän mieleni. Muistutti taas siitä, kuinka yksinäinen olen ja tuomittu olemaan ilman perhettä. Ilman ihmistä, jonka kanssa jakaisin elämäni. Hänen sukunsa kasvaa jo seuraavassa sukupolvessa, minun kutistuu. Ei sillä, että minulla käytännössä olisi yhtä ainutta sukulaista. Kun ei kukaan oikeasti välitä. Tuli mieleen sekin, kun olin 10 päivää sairaalassa. Esko kävi kerran minua katsomassa. Että ihan hurjasti hän minusta koskaan välitti. En ole koskaan saanut kuulua muuhun perheeseen kuin lemmikkien yhteyteen Se on ehkä kipein kohta sisimmässäni. Ainut kipeä kohta, jota oireilin lapsenakin. Paranemista ei ole tiedossa.

Itkin tänäkin aamuna. Peppi yllätti minut. Se tuli nojaamaan minuun, kun itkin. Yritin selittää asian sillä, että ehkä se halusi jotain. Ei se halunnut mitään. Se tuli lohduttamaan. Koskaan aiemmin ei sellaista ole tapahtunut. Liikutuin ytimiäni myöten. Nyt kaikki minun lemmikkini ovat antaneet myötätuntoaan minulle. Kiitos rakkaat! Sikäli hieno ele Pepiltä, että viime viikolla se säikähti minua pahasti. Peppi alkoi oksentamaan matolle ja yritin mennä laittamaan lehteä alle. Peppi ampaisi karkuun eteiseen. Menin lehden kanssa perässä ja Peppi yritti aivan hädissään taas karkuun. Otin sen kiinni ja lohduttelin parhaani mukaan. Itsekin järkytyin, kun tilanteeseen oli vain yksi selitys. Peppiä on joskus lyöty lehdellä, kun se on tehnyt sisälle tarpeitaan. Todennäköisesti useammankin kerran. Kumma vain, etten ole aiemmin sitä hoksannut. Kenties me poloiset kyettäisiin jatkossa lohduttamaan toinen toisiamme.