Olin tosiaan viikonloppuna koirien kanssa reissussa ja parista asiasta jäi hyvä mieli. Ensinnäkin Roope sai kehuja. Pitempikarvainen malamuutti saa aina rotua huonosti tuntevilta ihmisiltä kehuja. Ne ei mun mieltä lämmitä, vaan lähinnä ärsyttävät. Hankalahoitoisessa karvassa ei ole mitään mukavaa. Nyt Roopea kehui myös sellaiset ihmiset, jotka harrastavat tosissaan valjakkoajoa koiriensa kanssa. Eihän Roope todellakaan ole mikään hyvä vetokoira, mutta erinomainen luonne sillä kyllä on. Ketjussa ollessaan se lirkuttelee ohikulkijoille minkä ehtii. Onhan se liikuttava tyyppi.

Sitten mun ihastukseni oli paikalla. Minä koitin sivistyneesti ja huomaamattomasti vältellä häntä. Luultavasti onnistuin aika hyvin. Ensimmäisen kerran, kun hän tuli puhuttelemaan minua, niin hänen äänessään oli jännä sävy, suorastaan hellä. Tajusin sen vasta jälkikäteen, koska tietysti hämmennyin puhumisesta hänen kanssaan yleensäkään. Seuraavilla kerroilla, kun hänellä oli asiaa, oli äänensävy ihan neutraali. Ajattelin ensin kuvitelleeni koko jutun, mutta en usko. Vaikka en elätä mitään kuvitelmia ihastukseni suhteen, niin kyllä tuo vain mieltä lämmittää. Miksiköhän minun siltikin pitää olla niin hämmentynyt ja säikky, kun toinen on niin ystävällinen?

Miina valitettavasti huolestuttaa. Sille tuli aivan kauhea ripuli, kun hain sen hoidosta. Reppana onnistui sotkemaan tassunsa kuljetushäkissä ja jouduin pesemään sitä kotona. Olisikohan tämä ollut toinen vai kolmas kerta 18 vuoden aikana, kun pesuhommiin joutuu Miinan kanssa. Se oli aika koettelemus. Miinan maha murisi vielä tänäkin aamuna ja näyttää olevan hiekkalaatikossa löysää kakkaa vaikka annoinkin maitohappobakteeria. Jospa se rauhoittuisi.