Eilisen kirjoituksen aikana itkin rajusti ja jotain lähti liikkeelle sisimmästäni. Jostain niin syvältä ja kaukaa, ettei niille tuntemuksille ole nimeä tai minkäänlaista muutakaan selitystä. Kipu ei ollut kovin paha, olen kokenut kovempaakin tuskaa, mutta se vyöryi silti ylitseni niin että se oikeasti löi minut matalaksi. Kyyristyin sen paineen alla. En ollut voinut edes aavistaa, että minussa olisi vielä piilossa jotain tuollaista. Se oli vain niin perusteellisesti osa minua. Minua vääristävä sairas osa, josta voisin kyllä mielelläni hankkiutua eroon.

Purkauksen herättämänä katsoin googlesta hakusanalla isäsuhde ja isäsuhteen ongelmat löytyviä osumia. Suurin osa oli kaksplussan keskustelupalstojen aiheita tai muuten vauvoihin tai lapsiin liittyviä keskusteluja... No, niistä en uskonut saavani kovin luotettavaa tietoa. Pari kirjaesittelyä löysin näiden joukosta. Toisesta oli aika paljonkin referointia. Mm sellaisen asian löysin, että huono isäsuhde voi saada tytön päättämään, että haluaa elää elämänsä yksin. Tunnustan! Yleisemmin se kuitenkin saa naisen etsimään lämpöä ja hellyyttä seksistä ja irtosuhteista. Isällä vaikuttaa olevan salakavalan merkittävä rooli lasten henkiseen kasvuun. En tykkää!