Mä oon ollut koko ikäni yksinäinen. Niin yksinäinen, että olen haudannut sen tunteen täysin piiloon. En ole tajunnut, mitä se yksinäisyys on. Nyt alan käsittää. Se on sisäistä  varmuutta siitä, että kukaan ei ole kiinnostunut minusta eikä tule koskaan kiinnostumaan. Niin kauan kuin minusta on jollekulle hyötyä, niin minun seuraani siedetään. Hyödyttömänä ja saamattomana "ystävät" ovat kaikonneet. Sisäinen varmuuteni omasta arvottomuudestani ei ainakaan tuo muutosta asiaan. Viime talven yhteydenottoni ihmisiin eivät tuottaneet myöskään tulosta. Vierailuni toisten luona eivät ole tuoneet ihmisiä luokseni. Kaikki nämä kontaktini toisiin ihmisiin ovat vahvistaneet lapsuudessani syntynyttä varmuutta siitä, että en ole minkään arvoinen. Haluaisin uskoa sen vääräksi. Tarvitsen todisteita! Uskoni on heikko. Miten se muuta voisi ollakaan, kun kaikki todistaa minut arvottomaksi?

Ainoastaan rakkaat eläinlapseni antavat minulle arvoa. Siksi olen valmis tekemään niiden eteen mitä vain riippumatta siitä missä kunnossa olen. Onhan se hyvä, että minulla on edes se koiran ja kissan arvo. Ihmisarvoa vain tarvitsen vielä niiden lisäksi. Sen puute tekee minusta yksinäisen. Toisaalta olen niin heikko, että pelkään ihmisseuraa. Se väsyttää, uuvuttaa. En kykene teeskentelemään tervettä. Tervehtiminen, kiittäminen ja silmiin katsominen kaupassa on jo lähes mahdotonta. Suuren ponnistuksen takana ainakin. Toiset ihmiset eivät katso hyvällä tällaista käytöstapojen puutetta. En minä tahallani ole huonotapainen. Olen vain sairas ja väsynyt. Mutta kun sairaanakaan ei saa unohtaa käytöstapoja. Siksi mielenterveyspotilaita kohtaan on niin suuria ennakkoluuloja. Me käyttäydymme huonosti. Siksi on pakko pikkuhiljaa eristäytyä. Ja yksinäisyys syvenee.

Olen nukkunut huonosti ja sen huomaa. Unimaailmani on ollut myös poikkeuksellisen vilkasta ja mielenkiintoista. Näin pappani viime yön unessa. Hän oli 150-vuotias, puhui venäjää ja käyttäytyi kuin salainen agentti. Ei oo mikään ihme, että olen väsynyt ja masentunut, kun roskat alitajunnastani ovat nousemassa pinnalle. Masennuksesta parantuminen ei ole helppoa. Käsittämättömän määrän tuskaa joudun käymään läpi. Tämä voisi olla jo ohi, jos en olisi niin kauan syönyt lääkkeitä. Ei hyödytä mitään olla katkera. Se oli oppituntini nimeltä "kuuntele itseäsi". Niin kauan kuin kuuntelin kaikkia muita kuin itseäni, söin kiltisti lääkkeet. Voi toki olla, että nyt olen myös vahvempi kestämään sisimmästäni nousevat tunteet. Mitä minä selitänkään? MINÄ OLEN VAHVEMPI, KOSKA KESTÄN HEIKKOUTENI. Lukijat eivät ehkä kestä ja neuvovat siksi hakemaan apua. Ei minulla ole hätää vaikka onkin tuskaisa olo. Tämähän kuuluu asiaan.