Tänään vietän laatuaikaa lemmikkien kanssa. Olen laiminlyönyt niitä Eskon kanssa ollessani. On ollut aika huono omatunto siitä asiasta. Nämä höppänät kun kuitenkin aina hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Sitä minä olen ihmisistäkin hakenut: varauksetonta hyväksyntää. Toistaiseksi en oikein ole menestynyt, mutta en suostu uskomaan ihmisistä pahaa. Yritän välttää katkeroitumista. Minähän viihdyn kuitenkin aivan hyvin omissa oloissani. En minä ole epäonnistunut vaikka eläisinkin koko elämäni yksin.

Voinhan minä kuitenkin sisimmässäni haaveilla ihmisestä, joka tekisi elämästäni parempaa. Jonka kanssa voisi riidellä ja sopia. Masennus on saanut minut unohtamaan haaveilun kerta toisensa jälkeen. Yksi elämän parhaista puolista on mielestäni kuitenkin nimenomaan haaveilu ja toiveet. Miksi se aina unohtuu? 

Annoin Miinalle vallan valita sylissä olon tai ulos menon. Ulkona on ihanan lämmin sää eikä tuuli ole paha. Silti mun muruni on mieluiten sylissä. Ei se saa siitä koskaan tarpeekseen. Koirat sai metsälenkin aamulla ja vähän makkaraa matkalla. Olivat oikein tyytyväisiä. Myöhemmin halitaan. Nopeimman luoksetulon, minkä olen koskaan näiltä hauvoilta nähnyt, sain aikaan menemällä kerran makaamaan olkkarin matolle sanomatta sanaakaan. Ne olivat aivan innoissaan, kun pääsivät mun viereen makoilemaan. Hauvat on vähästä tyytyväisiä ja niin oikeastaan minäkin. Jostain kumman syystä minä olen ihmissuhteissa kuulemma vaativa. Enkä kuitenkaan kaipaa muuta kuin samaa, mitä koirilta saan. Voiko yhdessäolo minun kanssani olla niin hirveää?