Tänä aamuna heräsin aika hyvillä mielin. Aamulenkin lopulla oli naapurin pihassa juopunut mies ihmettelemässä, miten polkupyörällä ajetaan. Se rupesi huutamaan mulle, että "tule tänne!". Kyllä mua pisti vihaksi! Sitten se ukko kehtasi lähteä perään mun pihalle! Laitoin koirat hetkeksi tarhaan ja ukko vain jäi niitä tuijottamaan ja höpöttämään omiaan. Välillä kyseli jotain niin tyhmää kuin "kenen tyttöjä olet?". No en kenenkään! Lopulta pyysin itseni hilliten sitä lähtemään pois. Toisella kerralla vasta meni viesti perille. Ukko tokaisi, että "vai niin" ja selvisi ilmeisesti sen verran, että oppi taas pyörällä ajon.

Olin vaikka kuinka kauan äkäinen tapauksesta. Minun ei tarvitse olla ystävällinen kaiken maailman päissään olijoille, joita en ole luokseni kutsunut! Matkalla koiranäyttelyyn totesin, että en halua enää ajatella asiaa. En halunnut enää antaa sille mitään sijaa. Turhan kauan kesti vain harmitus ja sen tajuaminen, että minun ei kannata pilata päivääni sen vuoksi. No, näyttelyssä oli kumminkin ihan kivaa. Siellä oli tuttuja naamoja vaikka kuinka monta. Roopekin ystävystyi kovasti toisen uroskoiran kanssa. Molemmat oli mielissään uudesta tuttavuudesta ja olisivat mielellään alkaneet leikkimään. Kaverille tarjosin vettäkin Roopen kupista, kun sen omistajalla ei tainnut vettä olla.