Olen tullut viime päivinä siihen tulokseen, että olen koko ajan epämääräisen huolestunut. Pelkään, että jotain odottamatonta sattuu ja minun pitää selvitä siitä yksin. Jostain syystä se tuntuu hirveän pelottavalta, että pitää selvitä yksin. Mieleni protestoi sitä vastaan. En halua selvitä kaikesta yksin! Haluan pyytää joltakin apua! Ei mulla sellaista ihmistä ole. Siinä ei ole mitään uutta. Ennen kun sairastuin masennukseen, olin aivan yhtä yksin. Ainut ero oli vain siinä, ettei minulle tullut mieleen murehtia tulevia. Olin vain töissä ja vähäisen vapaa-ajan nautin yksinolosta.

En voi sille mitään, että työnteko antaa turvallisuuden tunteen. Sitä minulla ei nyt ole. Minun pitää elää määräaikaisella kuntotustuella, jonka jatkosta taas kesällä päätetään. Luota siinä sitten tulevaisuuteen.

Tämä huolestuneisuus taisi oikein tosissaan syntyä syksyllä, kun yksi kattopelti irtosi osittain. Tästä talosta voi mikä tahansa hajota, koska tahansa. Ei minun säästöni riitä remontteihin, enkä haluaisi niihin koskeakaan. Toivoisin, että talo säästyisi ehjänä siihen asti, kun saan asuntolainan maksettua noin 8 vuoden päästä. Se vain on niin kauhean pitkä aika talon kannalta.

Kaikki on juuri nyt hyvin, tiedän sen. Pelkään vain liikaa, että tämä hauras idylli murtuu hetkellä millä hyvänsä. Minulla on liikaa aikaa murehtia kaikenlaista. Välillä muserrun kaiken sen huolen alle, koska minulla ei ole ketään jonka kanssa jakaisin sen. Enkä edes usko, että tulee koskaan olemaankaan.