Mä säikähdin aluksi, kun mun ihastus kommentoi mun kuvaa ja tykkäsi mun postauksista facebookissa. No, nyt mä vain kaipaan sitä pientä huomiota! Olinkin aivan pettynyt, kun tänään ei tykkäystä tullut. En nyt varsinaisesti häntä varten kirjoita, mutta aattelin, että tästä voisi tykätäkin. Mun mieleni lähti sitten kehittelemaan selitystä. Mun uusi profiilikuva on aikas hieno. Lisäksi kun se mies tietää mun kiinnostuksesta, niin ehkä hän on alkanut nähdä mut eri tavalla ja siksi tööttäsikin mulle viime viikolla... Ehkäpä hän onkin alkanut kiinnostua musta ja ei sen vuoksi kehtaa enää reagoida mun juttuhin? Onhan se mahdollista. Niinhän mäkin aattelin, etten kehtaa hänen jutuistaan tykätä. Tai ainakin se tuntuu tosi vaikealta. Ihan niin kuin kaikki voisivat tietää sen perusteella, mitä mä tunnen sitä miestä kohtaan....

Eilen illalla joka tapauksessa päätin, että yritän taas suhtautua näihin tunteisiin hyvänä asiana vaikkei ne mihinkään johtaisi. Onhan se kuitenkin mukavampi kaivata miestä kuin kuolemaa! Noita itsetuhoisia ajatuksia on ollut tällä viikolla ihan liikaa. Niistäkin olen pettynyt. Aattelin jo viime vuonna, että ne ovat lopullisesti taaksejäänyt asia. Tietysti olin väärässä!

Ehkäpä olen ollut väärässä, kun aattelin, että mun ei pidä mitään miestä ajatella vaan itseäni. Eikö rakkaus nyt kuitenkin kerro ihan minusta itsestäni? Jospa minulla kuitenkin on jotain annettavaa jollekin ja se tulee ulos tässä muodossa? Tuota ajatusta täytyy kyllä kehitellä vielä ja paljon... Toisen ihmisen ajatteleminen voisi kuitenkin kertoa minussa olevasta toivosta ja tulevaisuudenuskosta. Tuohon kannattaa varmaan takertua. Ei toisen ihmisen ajatteleminen ehkä sittenkään ole minulta pois. Jospa se vain laajentaa näkemystä itsestäni. Hmm. Nyt tuli aika lailla jossittelua.